Stasi Afrikassa - dekolonisaatio ja kylmä sota

 

Tässä esseessä käsittelen Saksan demokraattisen tasavallan (DDR, Itä-Saksa) ulkomaantiedustelupalvelun (Hauptverwaltung Aufklärung, HVA) kylmän sodan aikaista toimintaa Afrikassa. Esseen alkuperäislähteenä ovat aikakautensa tehokkaimmaksi vakoilupäälliköksi kutsutun, HVA:ta vuodesta 1953 vuoteen 1986 johtaneen Markus Wolfin (1923 – 2006) muistelmat Memoirs of a Spymaster. Muistelmissaan Wolf kuvaa NVA:n toimintaa erittäin seikkaperäisesti omistaen yhden luvun niin omalle henkilökohtaiselle kuin NVA:n toiminnalle ns. kolmannen maailman maissa. Vaikka Wolf muistelmissaan piirtää johtamansa organisaation toiminnasta siloitellun kuvan tarjoaa muistelmat ainutlaatuisen näkökulman kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän tiedustelupalveluiden kylmän sodan aikaiseen ”näkymättömään sodankäyntiin”. Taustoittavana kirjallisuutena on Elizabeth Schmidtin Foreign intervention in Africa – From the Cold War to the War on Terror, John Lewis Gaddisin The Cold War ja Robert Servicen Comrades – Communism: A World History. 

 

Kylmä sota Afrikassa: dekolonisaatio ja vuorovaikutus

Kylmä sota oli toisen maailmansodan myötä muodostuneen kahden, vastakkaisia poliittisia ja taloudellisia ideologioita edustavan supervallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton globaali mittelö. Eurooppalaisten siirtomaaimperiumien hajoaminen, dekolonisaatio, Afrikassa oli sen alkuvaiheen kanssa paralleeli ilmiö. John Lewis Gaddis esittää mielenkiintoisen havainnon että vaikkakin dekolonisaatio tapahtui vasta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, kaksi siihen vaikuttanutta kimmoketta tuli tulevan kylmän sodan pääosapuolilta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliiton perustaja V.I. Lenin oli vaatinut Lokakuun vallankumouksen yhteydessä kaiken imperialismin lakkauttamista (kirjoittaen myöskin imperialismin olevan kapitalismin lakipiste) ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson oli Neljäntoista kohdan ohjelmassaan vaatinut kansojen itsemääräämisoikeutta.¹ Näinollen niin Yhdysvallat kuin Neuvostoliitto voidaan ymmärtää eurooppalaista siirtomaavaltaa vastustavina valtoina.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olisivat olleet välinpitämättömiä siitä mitä siirtomaavallasta itsenäistyvissä afrikkalaisissa valtioissa tapahtui. Euroopan sodanjälkeisen tilanteen vakiintuessa kahden toisiinsa vihamielisesti suhtautuneen leirin pattitilanteeseen käänsivät supervaltojen johtajat katseensa muualle maailmaan². Siirtomaavaltojen ikeestä vapautuva kolmas maailma Afrikka mukaanlukien oli muodostumassa yhdeksi niistä rintamista jolla supervallat kävivät kylmää sotaa.

Yhdysvallat oli kylmän sodan ajan kaikista voimakkain Afrikan ulkopuolinen toimija. Elizabeth Schmitin mukaan Yhdysvaltojen intressit ja sitoutumisen voimakkuus vaihtelivat ajasta ja paikasta riippuen. Schmidtin mukaan Yhdysvaltojen tavoitteet Afrikassa oli toisaalta hankkia raaka-aineita ja markkina-alueita jotka aikaisemmin olivat eurooppalaisten siirtomaavaltojen käsissä ja toisaalta levittää poliittisia ja taloudellisia ideologioitaan muodostuviin valtioihin.³ Yhdysvaltojen Afrikanpolitiikka oli pohjimmiltaan ristiriitaista: Yhdysvallat pyrki retoriikassaan esiintymään vapauden, demokratian ja itsemääräämisoikeuden kannattajana, mutta sen vahva antikommunistisuus sai sen suhtautumaan kansallisiin vapausliikkeisiin epäilevästi. Radikaali afrikkalainen nationalismi nähtiin, jos ei nyt suoraan kommunismina, niin kuitenkin vihamielisenä lännen intressejä kohtaan.⁴ Yhdysvaltain asema oli hankala – koska monet sille elintärkeistä läntisistä liittolaisista kuten Britannia ja Ranska olivat entisiä siirtomaavaltoja riski että afrikkalaiset näkisivät myös amerikkalaiset imperialisteina oli suuri. Myöskin oli pelättävissä että siirtomaavaltoja kohtaan tunnettu katkeruus lisäisi myötätuntoa kommunismia kohtaan.⁵ Ja juuri tähän Neuvostoliitto pyrkikin.

Josif Stalinin kuoltua 1953 Neuvostoliiton johtoon nousi Nikita Hruštšov joka ulkopolitiikassaan korosti anti-imperialismia alkaen tukea kansallisia vapautusliikkeitä ja vastaitsenäistyneitä entisiä siirtomaita niin Aasiassa kuin Afrikassakin.⁶ Päinvastoin kun Stalin joka keskitti huomionsa Eurooppaan Hruštšov oli innokas matkustelemaan eritoten vastaitsenäistyneisiin kolmannen maailman maihin solmiakseen yhteyksiä uusiin valtionpäämiehiin⁷, ja oli valmis sallimaan myös rauhanomaiset siirtymät sosialistiseen järjestelmään⁸.

Kolmas kylmän sodan toimija Afrikassa oli Kiinan kansantasavalta. Vaikka Neuvostoliiton tavoin näki Kiina Afrikan alueena jolla käydä imperialismin vastaista kamppailua olivat maiden välit erittäin huonot. Ideologinen ristiriita oli revennyt maiden välillä Hruštšovin julistaessa ”rauhanomaista rinnakkaiseloa” kapitalistisen lännen kanssa. Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko johti siihen, että he yleensä tukivat vastakkaisia ryhmiä.⁹

Vaikka Afrikasta oli muodostunut yksi kylmän sodan shakkilaudan kaltaisista rintamista jossa supervallat kävivät kamppailua maitten hallinnasta ja liittolaiden hankinnasta tämä ei kuitenkaan tarkoita että afrikkalaiset olisivat olleet pelkkiä shakkinappuloita joiden olisi pitänyt valita puolensa. Elizabeth Schmidt toteaa, että vaikka ulkoiset toimijat hyötyivät afrikkalaisten yhteiskuntien hajanaisuudesta ajaakseen omia intressejään käyttivät afrikkalaiset toimijat ulkoisia toimijoita omiin tarkoituksiinsa.¹⁰ John Lewis Gaddis esittää, että kylmän sodan muuttuessa globaaliksi kamppailuksi yksi sen paradoksaalisista vaikutuksista oli se, että se voimaannutti sellaisia toimijoita joilla vain vähän aikaa sitten ei ollut voimaa laisinkaan. Tämä metodi oli puolueettomuus (non-alignment)¹¹. Puolueettomuus tarjosi vastaitsenäistyneiden valtioiden johtajille keinon tasapainoilla kylmän sodan osapuolien välillä pyrkien hyötymään näitten keskinäisestä vastakkaisuudesta. Uhkaus siirtyä vastapuolelle tai lupaus liittolaisuudesta oli keino jolla vastaitsenäistyneet afrikkalaiset valtiot pystyivät hankkimaan itselleen kaikenmuotoista apua supervalloilta. Yksi avun muoto on mitä afrikkalaiset halusivat oli mitä tiedustelupalvelut ovat voineet tarjota, ja sen myötä Markus Wolfin johtama HVA tuli osalliseksi Afrikan asioihin. 

 

HVA:n toiminta Sansibarissa 1964 - 65

Vaikka kylmän sodan aikainen tiedustelupalveluiden käymä ”näkymätön sota” nähdään yleensä yhdysvaltalaisen CIA:n ja neuvostoliittolaisen KGB:n välisenä kamppailuna olivat tärkeinä osallisina eri leirien liittolaismaiden tiedustelupalvelut kuten brittien MI6, länsisaksalainen BND (Bundesnachrichtendienst) ja romanialainen Sécuritate. Tehokkaimpana – minkä Markus Wolf ylpeänä toteaa muistelmiensa esipuheessa - näistä tiedustelupalveluista pidettiin Itä-Saksan pahamaineisen Valtion turvallisuusministeriön (Ministerium für Staatssicherheit), Stasin, alaista ulkomaantiedustelupalvelu HVA:ta.¹²

Tammikuun 18. 1964 piskuinen Itä-Afrikan rannikolla sijaitseva saarivaltio Sansibarin tasavalta julisti itsenäistyvänsä. Hyvin pian Sansibarin hallitus herätti Itä-Saksan hallituksen ja HVA:n huomion tarjotessaan diplomaattisten suhteitten muodostamista maitten välille ollen ensimmäinen ei-sosialistinen maa joka tällä tavoin uhmasi läntisen Saksan liittotasavallan Hallsteinin oppia jonka mukaan Saksan liittotasavalta ei tunnusta mitään maata (Neuvostoliitto poislukien) joka solmii diplomaattisuhteet DDR:n kanssa.Wolf arvelee, että on mahdollista ettei Sansibarin presidentti Obeid Karume tiennyt asian diplomaattisia vaikutuksia, mutta todennäköisemmin diplomaattisen tunnustamisen taustalla oli pyrkimys saada tukea itäsaksalaisilta. Diplomaattisen tunnustuksen ohella sansibarilaiset esittivät pyyntöjä saada ei pelkästään taloudellista tukea vaan myös tukea sisäisen tiedustelupalvelun luomiseen ja rajavalvontaan. Vaikka ulkomaantiedustelupalvelun johtajana matkustaminen vieraaseen maahan jonka ystävällismielisyydestä ei ollut mitään takeita tuntui Wolfista uskaliaalta lähti hän Sansibariin yhdessä kenraali Rolf Markertin ja varaulkoministeri Wolfgang Kiesewetterin kanssa helmikuussa 1964.¹³

Vaikka DDR:n lähettiläät otettiin Sansibarissa vastaan juhlallisesti wieniläisten valssien säestyksellä ja sansibarilaiset kansanjoukot osoittivat juhlallisuuksissa suurta ystävällisyyttä itäsaksalaisia kohtaan törmäsivät itäsaksalaiset Wolfin mukaan hyvin pian ongelmiin. Henkilökunta joiden kanssa itäsaksalaiset asioivat vaihtui jatkuvasti ja Wolfin mukaan turvallisuusjohtaja Ibrahim Makungu ei suostunut kertomaan itäsaksalaisille edes omaa nimeään puhumattakaan hallinnon suunnitelmista. Tultuaan maasta jossa poliittinen eliitti oli yksimielistä Wolf koki vaikeuksia pyrkiessä toimimaan yhteistyössä hallinnon kanssa joka koostui yksilöistä joilla oli täysin vastakkaisia päämääriä ja intressejä. Tästä hajanaisuudesta huolimatta sansibarilaiset olivat hanakoita esittämään pyyntöjä mm. infrastruktuurin uudelleenrakentamisesta ja kritisoimaan itäsaksalaisia jos heidän toiveensa eivät toteutuneet.¹⁴

Presidentti Karumen lisäksi Sansibarin johtoon kuuluivat varapresidentit Abdullah Kossim Hanga ja Abdulrahman Mohammed Nbabu. Neuvostoliitossa opiskellut Hanga kannatti neuvostoliittolaista kommunismia ja Nbabu ihaili Mao Zedongia. Tämä ylimmän hallinnon sisällä vaikuttanut ideologinen ristiriita oli Wolfin mukaan todennäköinen syy siihen miksi sansibarilaiset olivat lähestyneet DDR:ää. Kyse oli yksinkertaisesta poliittisesta laskelmoinnista: koska Itä-Afrikan maat omasivat vahvat taloudelliset siteet Britanniaan olisivat selkeät yhteydet jompaan kumpaan kommunistiseen suurvaltaan olleet epäviisaita. DDR oli taloudellisesti tarpeeksi kehittynyt kyetäkseen antamaan sansibarilaisten haluamaa apua mutta kuitenkin tarpeeksi pieni ollakseen ärsyttämättä suurvaltoja.¹⁵

Huhtikuun 24. 1964 Sansibar ja mantereella sijainnut Tanganjika yhdistyivät Tansanian valtioksi. Vielä edellisenä päivänä itäsaksalaisille oli vakuuteltu ettei mitään yhdistymistä ole tapahtumassa. Asian salaaminen ärsytti suuresti itäsaksalaisia sillä he olivat sijoittaneet Sansibariin paljon – he olivat rakennuttaneet pienen laivaston rajavartioon soveltuvia veneitä ja kouluttaneet tarvittavia merimiehiä ja insinöörejä Itä-Saksassa. Wolfin helpotukseksi Sansibar kuitenkin säilytti suurelta osin autonomiansa.¹⁶ Wolf antaa tunnustusta presidentti Karumen kyvyille pujotella ulkoisten valtojen kanssa keräten itselleen mahdollisimman suuren hyödyn. Vuonna 1965 kiinalaiset saapuivat suurin joukoin Sansibariin itäsaksalaisten tähden hiipuessa. Erityisenä nöyryytyksenä Wolf piti sitä, että itäsaksalaisten luovuttaessa sansibarilaisille heidän pyytämiään troolareita samaan aikaan saapui maahan kiinalaisten delegaatio tuoden mukanaan runsaasti maatalouskoneita. Vielä nolompaa itäsaksalaisten kannalta oli se, ettei troolarit soveltuneet niille vesille millä niitä aiottiin käyttää.¹⁷

Wolfin kuvauksesta Sansibarista ilmenee kuinka vastaitsenäistyneiden Afrikan maiden johtajat usein pyrkivät hyötymään suurvaltojen vastakkainasettelusta. Sansibarilaisten haluttomuus informoida itäsaksalaisia jopa niinkin tärkeästä asiasta kuin yhdistymisestä Tanganjikan kanssa osoittaa että toimiessaan itäsaksalaisten kanssa he ajoivat, kuten Elizabeth Schmidt totesi, omia tarkoitusperiään.

 

 

Osallisuuden kaksiteräinen miekka – idealismi ja pettymykset

Sansibarin kokemuksista huolimatta DDR ja sen myötä NVA pyrkivät lisäämään osallisuutta ns. kolmannessa maailmassa. Vuoteen 1969 mennessä DDR:llä oli yhteyksi Afrikassa niin Egyptin, Sudanin, Kongon ja Rhodesian vapausliike ZAPUn kanssa.¹⁸ Pienen maan tiedustelupalvelulla oli nyt lusikkansa useassa sopassa, mikä Wolfin mukaan vaikeutti NVA:n tärkeintä tehtävää, yliotteen pitämistä Euroopassa käydyssä tiedustelusodassa.¹⁹ Syynä siihen miksi DDR pyrki levittämään lonkeronsa niin laajalle oli Wolfin mukaan siinä, että Neuvostoliiton johtama kommunistiblokki uskoi 1960-70 -lukujen taitteessa voittavansa kylmän sodan. DDR:n johtaja Erich Honecker halusi vuonna 1972 Saksan liittotasavallan kanssa solmitun molemmat Saksat tunnustaneen sopimuksen jälkeen esiintyä kansainvälisenä valtiomiehenä, ylittääkseen edeltäjänsä Walter Ulbrichtin saavutukset.²⁰

Wolf kertoo kuitenkin olleen skeptinen kolmannen maailman asioihin sekaantumisen mielekkyydestä jo kauan ennen eläkkeellä jäämistään. Läntisten tiedustelupalveluiden tavoin NVA:n operaatiot olivat osa suurempaa kamppailua vaikutusvallasta ja pyrkimyksestä levittää neuvostojärjestelmän mukaista punaväriä maailmankartalla. Ennen pitkää itäsaksalaiset kuitenkin huomasivat että tiedusteluteknisen ja sotilaallisen avun antamisen diplomaattista tunnustamista vastaan kävi yhä kalliimmaksi ja kalliimmaksi. Nämä operaatiot kuluttivat aikaa ja resursseja ja loppujen lopuksi niistä ei ollut hyötyä DDR:lle eikä kohdemaalle.²¹ NVA:n ja muiden tiedustelupalveluiden osallisuudella Afrikassa oli vaikutuksia mitä usein idealistiset poliitikot eivät aavistelleet.

Wolf väittää olleensa naiivi sen suhteen mitä vaikutuksia tiedustelupalveluiden sekaantumisella tulisi olemaan Afrikassa. Toisen maailmansodan ja kylmän sodan myllerryksissä hankittu tiedustelu-know how suoraan Afrikkaan siirrettynä muodosti aivan omankaltaisensa voimatekijän ja Sansibarin tiedustelupalvelu paisui kooltaan moninkerroin suuremmaksi väkilukuun suhteutettuna kuin Stasi.²² Wolf esittää uskoneensa että antamalla afrikkalaisille heidän haluamaansa apua itäsaksalaiset he edistäisivät afrikkalaisten ihmisten vapautta ja auttaisivat heitä kohti parempaa elämää.²³

Voidaanko tiedustelupalveluita pitää osasyyllisinä siihen raakaan väkivaltaan, kuten kidutuksiin mitä Afrikassa on harjoitettu? Wolf väittää, että neuvonantajan roolissa NVA pyrki hillitsemään kidutuksen käyttöä kuulustelumetodina, mutta että heidän neuvot olisi jätetty huomiotta mm. Sansibarissa, Etiopiassa ja Mosambikissa. Wolf selittää, että kuulustelukeinojen opettaminen oli täysin toisarvoinen asia heidän antamassaan opastuksessa, ja että NVA:n periaatteena oli että kuulusteltavalta väkivalloin saatu tunnustus oli täysin arvoton ja lainvastainen.Wolf kertoo olleensa järkyttynyt kuullessaan kun sansibarilaisen vallankumousneuvoston jäsen Sheikh Bakari kertoi saaneensa tunnustuksen presidentin viholliselta pakottamalla tämän kaivamaan oman hautansa ja vartioiden sitten ampuessa laukauksia ilmaan. Wolf kertoo surukseen panneen merkille että usein afrikkalaiset vallanpitäjät pitivät poliisi- ja turvallisuusjoukkoja työkaluina joilla ratkaista poliittisia, etnisiä ja henkilökohtaisia kiistoja tiedonhankinnan sijaan. Wolfin mukaan tiedustelupalveluilla ei ollut mahdollisuuksia puuttua antamiensa neuvojen ja resurssien väärinkäytöksiin.²⁴

 

 

Loppumietelmiä

Markus Wolfin muistikuvat Sansibarista tukevat käsitystä Afrikan valtioista aktiivisina toimijoina kylmän sodan kontekstissa. Sansibarilaiset lähestyivät DDR:ää poliittisesti laskelmoiden: pienenä kommunistivaltiona se ei välttämättä ärsyttäisi länsivaltoja, eikä se myöskään muodostaisi uhkaa suuremmalle kommunistivallalle Kiinalle tullessa osalliseksi. Sansibarin toiminta todistaa Gaddisin teesin kylmän sodan voimauttavasta vaikutuksesta – on selvää että eri toimijoiden kanssa pelatessa presidentti Karume kykeni saavuttamaan merkittäviä taloudellisia etuja selkeästi sitoutumatta kuitenkaan mihinkään leiriin.

Toinen kysymys mikä väistämättä nousee mieleen, on kylmän sodan aikaisten tiedustelupalveluiden osuus ja moraalinen vastuu Afrikan väkivaltaisuuksiin. Muistelmissaan Wolf pyrkii pesemään kätensä asiasta korostaen että NVA pyrki rohkaisemaan afrikkalaisia pois kidutuksen käytöstä kuulustelutilanteissa. Mielestäni tämä väite ei ole uskottava, kun ajatellaan sitä tosiasiaa että Wolf oli yksi korkeimpia pahamaineisen Stasin johtajia. Ja vaikka Wolfin väite pitääkin paikkaansa, on hyvin vaikea uskoa että tiedustelupalvelut olisivat olleet niin hyväuskoisia etteivätkö olisi arvelleet että heidän antamaa koulutusta ja resursseja tultaisiin käyttämään senkaltaisiin tarkoituksiin. Kylmän sodan aikana Afrikkaan virtasi valtavasti tiedusteluasioiden asiantuntijoita, sotilaallisia neuvonantajia puhumattakaan valtavista määristä aseita. Kylmän sodan tiedustelupalvelut eivät ehkä ole syyllisiä Afrikan lähihistorian väkivaltaan mutta heidän tarjoamat resurssit ovat varmasti edesauttaneet sitä.

Kylmän sodan aikaisen ”näkymättömän sodankäynnin” perintö Afrikassa on epäilemättä ristiriitainen. Osaltaan suurvaltojen välinen kamppailu on avannut afrikkalaisille väyliä jonka kautta he ovat saaneet usein kipeästi tarvitsemaansa apua, usein vielä uhraamatta lainkaan omaa poliittista liikkumavaraansa. Toisaalta tämä apu on myöskin mahdollistanut Afrikan sisäisten ongelmien ratkaisemisen väkivallalla eskaloituimisen. Markus Wolf totesi mielestäni osuvasti sanoessaan että kylmän sodan aikaiset tiedusteluoperaatiot haaskasivat aikaa, energiaa ja resursseja ilman että kukaan osapuoli olisi niistä hyötynyt. Mielestäni ei ole liioiteltua sanoa, että siitä että itsenäistyvä Afrikka oli yksi kylmän sodan rintamista ei loppujen lopuksi ollut hyviä seurauksia kenellekään.

Gaddis, John Lewis 2005: The Cold War, Penguin Books, London 2005.

Schmidt, Elizabeth 2013: Foreign Intervention in Africa – From the Cold War to the War on Terror, Cambridge University Press, New York 2013.

Service, Robert 2007: Comrades – Communism: A World History, Pan Macmillan, London 2008.

Wolf, Markus & McElvoy, Anne 1997: Memoirs of a Spymaster, Pimlico, London 1998.

1Gaddis 2005, 121.

2Gaddis 2005, 122.

3Schmidt 2013, 22.

4Schmidt 2013. 24.

5Gaddis 2005, 123.

6Service 2007, 319.

7Gaddis 2005, 122.

8Service 2007, 319.

9Schmidt 2013, 27.

10Schmidt 2013, 227.

11Gaddis 2005, 124.

12Wolf & McElvoy 1997, xi.

13Wolf & McElvoy 1997, 252 – 253.

14Wolf & McElvoy 1997, 253 – 254.

15Wolf & McElvoy 1997, 254 – 255.

16Wolf & McElvoy 1997, 255.

17Wolf & McElvoy 1997. 256.

18Wolf & McElvoy 1997, 256 – 257.

19Wolf & McElvoy 1997, 257.

20Wolf & McElvoy 1997. 263 – 264.

21Wolf & McElvoy 1997, 263.

22Wolf & McElvoy 1997, 256.

23Wolf & McElvoy 1997, 255.

24Wolf & McElvoy 1997, 262.