Venäjän poliittinen kehitys 1800-luvun puolivälistä bolsevikkien vallankaappaukseen: vaillinaiset reformit syynä demokratian juurtumattomuuteen.

 

Tyhjästä, surkeasta taulusta ihmiskunnan pelastajaksi – ”Venäjän idea” 1800-luvulla.

Nykymuotoisen keskustelun ”Venäjän olemuksesta” voidaan katsoa alkaneen Napoleonin sotien jälkeisenä aikana. 1700-luvun valistusideologia, usko järjen universaalisuuteen, oli menettänyt uskottavuutensa Ranskan verisen vallankumouksen ja Napoleonin sotien myötä.[1] Koettiin, että Eurooppa oli jakautunut kahtia: moderniin, valistuneeseen Länsi-Eurooppaan ja Itä-Eurooppaan, joka näyttäytyi muuttumattomana ja takapajuisena, jossa lännessä tapahtuneet kehitysaskeleet näyttivät olevan mahdottomia.[2] Omaperäinen ja ristiriitainen, valtiovallan mielisairaaksi joutunut historianfilosofi Pjotr Tsaadajev (1794 – 1856) esitti 1830-luvulla, että Venäjä oli jäänyt osattomaksi historiasta, jäänyt historiankulussa sivuun antamatta sille minkäänlaista panosta. Tsaadajevin ajattelu haastoi valtiovallan itsevaltiutta ihannoivan itsevaltius-ortodoksia-kansallishenkisyys -opin luoden uusia uria asettamalla kysymyksen venäläisyydestä maailmanhistoriaa ja ihmiskunnan tulevaisuutta käsittelevään kontekstiin.[3] Vertailleessaan Venäjää koskaan tarkemmin määriteltyyn ”Länteen” Tsaadajev esittää, että Venäjältä puuttuu Kaitselmuksen muille kansakunnille antama historiallinen tehtävä, sen ollessa vailla kelvollista traditiota, ”aatteellista sukuperintöä”. Toisaalta Tsaadajev näki tässä ”historiallisessa osattomaksi jäämisessä” sen seikan, että Venäjä voisi kirjoittaa historian lehdille jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä.[4] Ristiriitaisen ja ambivalentin Tsaadajevin, jota voidaan pitää nykyaikaisen venäläiskansallisen ajattelun isänä, ajattelusta voidaan tislata esiin ajatus, että maailmanhistoriallista tehtävää etsiessään Venäjä on historiaton, muttei myöskään historiansa vanki, ja siten vapaa valitsemaan oman maailmanhistoriallisen tehtävänsä. Ajatus Venäjästä ”tabula rasana” innoitti venäläisiä poliittisia filosofeja vuosikymmeniä.

Tsaadejevin aikalaisia olivat slavofiilit, keskeisimpinä ideologeinaan Ivan Kirejevski (1806 – 1856) ja Aleksandr Homjakov (1804 – 1860). Slavofiilit lähtivät Tsaadejevin oivaltamasta Venäjän historiallisesta erityisasemasta, mutta aivan eri painotuksin. Slavofiilit näkivät Venäjän historiassa ja perinteissä paremman vaihtoehdon valistuksessa ja modernisaatiossa sielunsa menettäneelle Lännelle.[5] Slavofiilien ajattelussa esiintyy kolme erityispiirrettä, jotka erottavat Venäjän lännestä: ensinnäkin Venäjällä ei tunnettu yksityistä maanomistusta, vaan siellä oli voimassa maan yhteisöjärjestelmä, jossa talonpojat muodostivat kollektiivisia yhteisöjä. Tämä osaltaan teki maaorjuuden toteuttamisesta helppoa, sillä talonpojat olivat sidottuja yhteisöönsä. Toinen slavofiilien korostama – ja todellisuudessa historiallisesti paikkaansa pitämätön – erityispiirre oli se, että Venäjä oli etnisesti homogeeninen maa, koska sen historiasta puuttuivat sisällissodat ja valloitussodat, joissa vieraat etniset ryhmät olivat nousseet maitten hallitsijoiksi. Kolmas slavofiilien määrittelemä erityispiirre oli ortodoksinen usko, joka teki venäläisistä todellisia kristittyjä, joiden oikeudenkäyttö perustui lännen formalistisen ja maallistuneen legalismin sijaan ”sydämen oikeuteen”. Vaikka slavofiilit korostivat ortodoksista uskoa, olivat heidän näkemyksensä virallisen kirkon näkemysten vastaisia. Itse asiassa slavofiilinen ajattelu pyrki ottamaan samanlaista roolia kuin luterilainen uskonpuhdistus suhteessaan katoliseen kirkkoon, sillä erolla etteivät nämä ajatukset levinneet koskaan tavallisen kansan keskuuteen jääden pienen intellektuellipiirin puuhasteluksi[6], hiipuen vuoden 1861 uudistusten myötä[7]. Slavofiilien ehkä kestävin venäläiseen poliittiseen ajatteluun vaikuttanut anti oli kollektivisuutta korostanut sobornost -periaate, jonka mukaan yksilö on aina osa yhteisöä, yhteiskunnallisten ja kulttuuristien voimien tuote: ihminen voi olla vapaa ainoastaan osana jotain suurempaa.[8] Ne ominaisuudet, mitä slavofiilit pitivät Venäjälle ominaisina ja sen tulevaisuuden rakennusaineina, edustivat esimodernia maailmaa. Slavofiilit uskoivat, että ne antaisivat moraalisen ja intellektuellisen ylivertaisuudensa vuoksi Venäjälle mahdollisuuden kasvaa ylivertaiseksi verrattuna modernisoituviin, maallistuviin ja individualismia korostaviin länsimaihin – jotka havaittuaan oman rappeutuneisuutensa ottaisivat Venäjän esimerkikseen.[9]

Slavofiilien vastapooliksi 1840-luvulla ilmaantuivat ”lännettäjät” eli zapadnikit, varhaisina johtohahmoinaan Vissarion Belinski (1811 – 1848) ja Alexandr Herzen (1812 – 1870), joiden filosofiset vaikutteet seurasivat saksalaisen filosofian uusimpia aaltoja vasemmistohegeliläisyydestä yhteiskunnalliseen radikalismiin. Kuten slavofiilit, tunnistivat zapadnikit venäläisessä yhteiskunnassa olemassa olevan syvän juovan, joka erotti ylemmät luokat tavallisesta kansasta ja jonka vuoksi kansan syvät rivit olivat kääntäneet selkänsä valtiovallalle. Zapadnikkinen liike jakautui kahtia jo 1840-luvun lopulla, sen maltillisen siiven kehittyessä venäläiseksi liberalismiksi, jonka vaikutusvalta jäi kuitenkin vähäiseksi poliittisten valtavirtojen muotoutuessa radikaalin vallankumousliikkeen ja taantumuksellisen tsarismin ympärille. Herzenin ajatukset antoivat vaikutteita narodnikkilaisuudelle – eräänlaiselle talonpoikaissosialismille. Tsaadejevin ajatuksen Venäjästä tyhjänä lehtenä innoittamana Herzen esitti, että Venäjä voisi omaksua sosialismin suoraan talonpoikaisyhteisöjen pohjalta, ilman Marxin mukaan sille välttämätöntä kapitalistista kehitystä. Tämä oli keskeinen kiistakapula narodnikkien ja venäläisten marxistien välisessä kiistassa, marxisti Vladimir Leninin (1870 - 1924) argumentoidessa, että Venäjä itse asiassa oli astunut kapitalistiseen kehitysvaiheeseen ja että narodnikkien vaalimat kyläyhteisöt tulevat hajoamaan.[10] Tämän Leninin ”ennustuksen” narodnikeille sitten toteutti mitä brutaaleimmin Josif Stalin maatalouden pakkokollektivisoinnillaan.

Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) ei ollut pelkästään kauno- vaan myöskin poliittinen kirjailija, joka pyrki vaikuttamaan venäläiseen yhteiskuntaan. Dostojevskin poliittinen ihanne oli maahenkisyys, jossa yhteiskunnan ylimmät kerrokset hakeutuisivat vapaaehtoisesti yhteyteen tavallisen kansan kanssa. Tämä toteutuisi parhaiten yläluokkien omaksuessa tavallisen kansan ortodoksinen usko ja arvot, jolloin yhteiskunnallinen juopa kuroutuisi umpeen kristillisen sosialismin hengessä.[11] Dostojevskin mukaan ”todellinen venäläisyys tarkoitti sitä että on pyrittävä ratkaisemaan lopullisesti eurooppalaiset ristiriidat, pyrittävä löytämään ratkaisu meidän sielumme kaipuuseen kohti ihmisten yleismaailmallista yhdistymistä”.[12] Tsaadejevin ajatus Venäjästä kirjoittamattomana lehtenä oli muovautunut yleismaailmalliseksi pelastusmissioksi. Tätä ajatusta jalosti eteenpäin Dostojevskin tuntema, ehkä tunnetuin venäläinen filosofi Vladimir Solovjov (1853 – 1900). Solovjovin historianfilosofian mukaan maailmanhistoria on Jumalan suunnitelman toteutumista, joka ei kuitenkaan kulje kuten perinteinen teologia sen selittää, vaan ”pitkän ja vaikean siirtymän kautta petoihmiskunnasta jumalihmiskuntaan”, aasialaisen uskon ja länsimaisen yksilöllisyyden synteesiin. Kristinusko oli kuitenkin epäonnistunut tähän synteesiin pääsemisessä, kristillisen kirkon hajottua itäiseen ja läntiseen kirkkoon, joista itäinen edusti yliyksilöllistä jumaluusprinsiippiä ja läntinen individualismia. Historiallisen kehityksen päätepisteessä nämä kaksi yksipuolista näkemystä sulautuvat yhteen ja kumoutuvat synteesiin, jossa yksilöllisyys on osa kokonaisuutta. Jonkin reaalisen voiman tulisi kuitenkin tuoda tämä synteesi esiin – ja tämä voima Solovjovin mukaan olivat slaavilaiset kansat, erityisesti venäläiset, jotka eivät ole ehtineet vielä yksilöistyä eivätkä kiinnittyä mihinkään muotoihin.[13] 1800-alkuvuosikymmeninä surkutellen esitetty ajatus siitä, että Venäjä oli tyhjä taulu, oli 1800-luvun loppuun mennessä kehittynyt ajatukseksi Venäjästä ihmiskunnan pelastajana ja utopiaan johdattajana. Vaikka venäläisyyttä ja ”Venäjän ideaa” käsitelleet poliittiset filosofit usein viittasivat tavalliseen kansaan, esiintyi se heidän ajatuksissaan kuitenkin selkeästi kollektiivisena objektina, ei subjektina, jonka voisi kuvitella kykenevän omaehtoiseen sosiopoliittiseen toimintaan. Tämän vuoksi voidaan sanoa, että ”Venäjän ideassa” tai pikemminkin ”ideoissa” oli vahva yksilönoikeuksien – joihin demokraattinen äänioikeus lukeutuu – vastainen leima.

 

Aleksanteri II:n reformit ja sosiaalinen kierto

Krimin sota 1853 – 1856 muutti Venäjän asemaa Euroopassa. Vuonna 1815, Napoleonin sotien jälkeen, oli Venäjä ehdottomasti voimakkain valtio Euroopan mantereella. Tappio Krimin sodassa pienensi Venäjän aseman yhdeksi suurista valloista Ranskan ja Itävallan rinnalle.  Tämä tilanne vallitsi noin 15 vuotta kunnes 1871 syntynyt Saksan keisarikunta nousi mantereen voimakkaimmaksi valtioksi.[14] Aleksanteri II (1818 – 1881), joka nousi Venäjän valtaistuimelle sodan vielä jatkuessa, huomasi rauhan solmittuaan perineen valtakunnan, jonka tila oli huono. Maan talous oli kaaoksessa, eikä valtiolla ollut varoja ylläpitää 1,5 miljoonan vahvuista armeijaa. Koska Venäjän armeijan miehet rekrytoitiin maaorjien joukosta, ei Venäjä kyennyt ylläpitämään samanlaista modernia reserviläisarmeijaa kuin esimerkiksi Preussi.[15] Kruununperijänä Aleksanteri oli saanut hyvän, humaanin koulutuksen, ja oli isäänsä, ”viimeistä todellista autokraattia[16]” Nikolai I:stä (1796 – 1855) huomattavasti paremmin valmisteltu hallitsijan rooliin. Aleksanteri ei ollut leimallisesti sotilas kuten isänsä, ja oli hyvin perehtynyt hallinnollisiin ongelmiin ollen syvästi vakuuttunut maaorjuuden vääryydestä. Aleksanteri uskoi vakaasti itsevaltiuteen, mutta kuitenkin samalla näki velvollisuudekseen parantaa valtionsa rakennetta nähdessään sen tarpeelliseksi.[17]

Kuten Nikolaita – joka ei ottanut neuvosta vaarin – oli Aleksanteria neuvottu, että itsevaltiaalla keisarillakin tulisi olla neuvonantajia, ja hänen olisi oltava tietoinen valistuneen julkisen mielipiteen kautta alamaistensa tarpeista ja ongelmista. Koska tiukan sensuurin myötä maassa ei ollut mitään todellista julkista mielipidettä, oli Aleksanterin luotava sellainen, keinotekoisesti. Ensiksi Aleksanteri kääntyi aateliston puoleen, mutta aatelisto esitti arvostelua ja poliittisia vaatimuksia, joita keisarin oli mahdotonta hyväksyä. Kun älymystöstäkään ei ollut tukemaan Aleksanterin yksinvaltiutta tukevia reformeja, jäi jäljelle valtakunnan virkamiehistö, joka täysin keisarista riippuvaisina olivat helposti kurissa pidettäviä. Yksinvaltius byrokratisoitui, mutta ministerien välistä yhteistyötä ei kuitenkaan syntynyt. Tehtävien reformien suunnitteluun osallistui sisäministeriön virkamiesten lisäksi myös jonkin verran maltillisia aatelisia ja älymystön edustajia. Vaikka Aleksanteri ymmärsi uudistusten tarpeen ja oli niitä tekemässä, minkäänlaisen edustuslaitoksen luomiseen suhtautui hän kuitenkin täysin kielteisesti.[18] Aleksanteri oli valmis modernisoimaan Venäjää, mutta ainoastaan itsevaltiuden ehdoilla.  

Talonpoikaiskapinat olivat lisääntyneet räjähdyksenomaisesti Krimin sodan aikana ja sen jälkeen, ja Aleksanteri neuvonantajineen tiesi, että maaorjien vapautus oli tehtävä viipymättä ylhäältä käsin tai se tapahtuisi hallitsemattomasti alhaalta käsin. Maaorjuus oli vanhanaikainen, kannattamaton ja moraalisesti kestämätön järjestelmä. Maaorjuuden lakkauttamista valmisteltiin huolellisesti, aateliston pyrkiessä saamaan reformista itselleen mahdollisimman suotuisan. Maaliskuussa 1861 Aleksanteri allekirjoitti 52 miljoonaa talonpoikaa koskevan vapautusmanifestin, jonka perusteella talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden, heidän oli lunastettava viljelemänsä maa ja kyläyhteisö, mir, säilyi edelleen ja maa jäi sen hallintaan. Henkilökohtaisesta vapaudesta huolimatta talonpojat olivat kuitenkin käytännössä sidottuja kyläyhteisöönsä, koska heidän oli lunastettava maa valtion myöntämällä lainalla, jonka takaisinmaksuaika oli 49 vuotta – eli vuoteen 1910.[19]

Maaorjien vapautus oli valtava uudistusaskel, jolla oli pitkäkestoisia vaikutuksia. Johtopäätöksenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että se koitui niin talonpoikien kuin aateliston pettymykseksi. Talonpojat saivat lunastaakseen vähemmän maata kuin mitä he olivat viljelleet, tilanomistajat menettivät osan orjistaan ilman korvausta, ja vaikka aatelisto oli nimellisesti ”voittanut”, tottuneena elämään säännöllisten verotuottojen ja päivätöiden varassa, se ei kuitenkaan osannut toimia uuden, kapitalistisen maatalouden ehdoilla. Talonpojat joutuivat vaiheittain huononemaan tilanteeseen – reformin jälkeen talonpojilla oli pula maasta, sen lunastushinta oli kestämättömän korkea – kyläyhteisöt joutuivat maksamaan maasta sen arvoa korkeamman hinnan[20] - ja väestönkasvu aiheutti sen, että vuonna 1900 yli puolet talonpojista ei saanut viljelemästään maasta riittävää elantoa. Suuri reformi epäonnistui – se vain lisäsi tyytymättömyyttä niin talonpoikien, aateliston kuin älymystönkin piireissä.[21]

Vuoden 1861 maaorjien vapauttaminen loi tarpeen uusille reformeille, kuten paikallishallinnon uudistamisen, mikä tapahtui 1864. Maaseudulle perustettiin alue- ja provinssikokoukset, zemtsvot, ja niiden toimeenpaneviksi elimiksi hallitukset, joiden tehtäviksi määrättiin terveyden- ja köyhäinhoito, varhaisopetuksen järjestäminen, viljavarastojen rakentaminen ja teiden ylläpito. Zemtsvojen kokouksiin osallistujat valittiin vaaleilla, jossa äänioikeus oli sidoksissa maanomistukseen, minkä vuoksi aatelistolla oli niissä hallitseva asema.[22] Kaupunkien osalta samanlainen uudistus toteutettiin 1879[23]. Tsaarinvalta suhtautui zemtsvoihin epäilevästi, eikä mitään zemtsoven valtakunnanlaajuista kattojärjestöä sallittu muodostettavan – sillä tämähän olisi ollut käytännössä koko maan kattava edustuslaitos. Zemtsvot pidettiin eristäytyneinä ja viranomaiset olivat kärkkäitä puuttumaan niiden toimintaan.[24] Tästä huolimatta zemtsvojen käytännön toiminta toimi merkittävänä itsehallinnon oppilaitoksena Venäjällä, ja niitä voidaan pitää yhtenä venäläisen liberaalipuolueen, perustuslaillisten demokraattien eli kadettien, kannatuksen kehtona. Kaikista puutteista ja vaikeuksista huolimatta zemtsvot onnistuivat parantamaan venäläisten talonpoikien elämänlaatua, luomalla ensimmäisen julkisen terveydenhuollon järjestelmän maailmassa.[25] Myöskin kansansivistys, eläinten terveydenhoito ja julkisen infrastruktuurin ylläpito paranivat.[26] Zemtsvo-uudistus epäilemättä modernisoi venäläistä yhteiskuntaa ja tehosti sen kykyä vastata ihmisten tarpeisiin, mutta se ei kuitenkaan helpottanut venäläisessä yhteiskunnassa vallitsevaa kahtiajakautuneisuutta. Zemtsvojen perustamisen voidaan nähdä ehkä tiedostamattomana yrityksenä kuroa umpeen sitä eliitin ja kansan välistä juopaa, jonka niin slavofiilit kuin zapadnikit näkivät olevan Venäjällä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen: Itsehallintoreformin myötä talonpoikien eristäytyminen muista säädyistä syveni, ja he alkoivat suhtautua muuhun yhteiskuntaan epäilevästi.[27] Talonpoikien maaorjuuden aikainen ”orgaaninen” kanssakäyminen ylempien luokkien kanssa muuttui formalistiseksi, byrokraattiseksi, mihin usein lukutaidottomat talonpojat eivät olleet harjaantuneita.

Maaorjien vapautuminen vaati myöskin oikeusjärjestelmän reformia, joka jälkikäteen tarkasteltuna osoittautui onnistuneimmaksi. Maaorjuuden aikana talonpoika oli ollut herransa henkilökohtaista omaisuutta, jolla oli häneen oikeudenkäyttövalta, poislukien kuolemanrangaistuksen langettaminen.[28] Ennen reformia Venäjän oikeusjärjestelmä oli kankea ja korruptoitunut.[29] Oikeusjärjestelmän reformissa oikeusistuimet erotettiin toimeenpanovallasta ja alamaiset julistettiin samanarvoisiksi lain edessä. Ennen salainen ja kirjallinen oikeudenkäyntiprosessi muutettiin suulliseksi ja avoimeksi, luotiin asianajojärjestelmä ja raskaiden rikosten käsittelyyn valamiehistö. Oikeusjärjestelmän reformin myötä Venäjälle syntyi hallituksen huomaamatta valtiovallasta erillinen valtakeskus.[30] Todettiin, ettei tämä kuitenkaan käytännössä uhannut itsevaltiutta.[31] Vaikka oikeusreformi toikin Venäjän lähelle länsimaista oikeusvaltioperiaatetta, mitätöityivät osa uudistuksista hallituksen kamppailussa vallankumouksellisia vastaan.[32]

Venäjän keisarikunta oli säätyyhteiskunta, jossa sosiaalinen liikkuvuus oli hyvin rajoitettua. Aatelisto oli etuoikeutetussa asemassa ja sillä oli monia erioikeuksia, kuten verovapaus ja oikeus hakea valtion virkoja ja upseerinvirkoja. Tällä tavoin valtiovalta pyrki pitämään aateliston vallitsevan yksinvaltaisen järjestelmän kannattajina.[33] Aleksanteri II:a edeltänyt suuri uudistajatsaari, Pietari I (1672 – 1725) oli valtakuntansa kehittämistä varten luonut rankijärjestelmän, joka loisi uuden aristokratian vanhan, syntyperään perustuvan aristokratian rinnalle. Rankijärjestelmän kautta lahjakkaat ja uutterat yksilöt etnisestä taustasta huolimatta voivat nousta aatelistoon tekemällä valtiolle palveluksia.[34] Mahdollisuus päästä nauttimaan aateliston etuoikeuksista epäilemättä toimi suurena kannustimena venäläisessä yhteiskunnassa, mutta toisaalta rankijärjestelmän voi nähdä tekijänä, joka ehkäisi konventionaalisen keskiluokan – jonka keskuudessa poliittinen liberalismi kukoisti muualla Euroopassa – syntymistä. Osa Venäjän aatelistosta toki omaksui 1800-luvulla liberaaleja, tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan tähtääviä ihanteita, mutta enemmistö pysyi yhä itsevaltaisen, heidän etuoikeutetun aseman turvaavan järjestelmän kannattajina.[35] Venäjän poliittinen kenttä oli siis käytännössä hyvin mustavalkoinen: arkkikonservatiivit, jotka halusivat ehdottomasti säilyttää itsevaltaisen järjestelmän ja vallankumoukselliset, jotka ehdottomasti halusivat tuhota sen. Reformistinen, kohti perustuslaillista monarkiaa pyrkivä keskusta oli miltei olematon.  

 

”Nihilistit” ja narodnikit – venäläinen vallankumouksellisuus muodostuu

Maaorjien vapautus antoi kipinöitä myös venäläisessä yhteiskunnassa kyteville kapinaliikkeille. Siinä missä Nikolai I:n aikana oppositio oli koostunut maa-aatelistosta, 1860-luvulla oli muodostunut uusi kapinallissukupolvi ”epäsäätyisten” eli aateliston alapuolella olevien pappien poikien, pikkuvirkamiesten jälkeläisten ja ikuisten ylioppilaiden keskuudesta. Näitä uusia vallankumouksellisia kutsuttiin ”nihilisteiksi” sillä he eivät uskoneet muuhun kuin rationaaliseen järkeen ja vallankumoukseen, jossa kaiken olemassa olevan tuhoaminen olisi edistyksellistä. ”Nihilistien” kanssa vallankumouksellisia olivat myös narodnikit (narod = kansa, narodnik = kansan ystävä), jotka uskoivat että talonpojat kyläyhteisöineen ovat se kansanosa, joka vallankumoukseen kiihotettuaan kykenisivät luomaan Venäjälle sosialistisen yhteiskunnan ilman kapitalistista välivaihetta.[36] Nikolai Tsernysevski (1829 – 1889), Sergei Netsajev (1847 – 1882) ja Pjotr Tkatsev (1844 – 1886) olivat uuden venäläisen vallankumousliikkeen aatteellisia opettajia. 1860- ja 1870-lukujen vallankumouksellisten päämäärät olivat seuraavat: vallitsevan autokratian kaataminen vallankumouksen kautta; vallankumous on päämäärä sinänsä kohti oikeudenmukaista yhteiskuntaa; pienen, kurinalaisen joukon on tehtävä vallankumous siihen kykenemättömän kansan sijasta ja puolesta; liberalismin ja perustuslaillisuuden vastustaminen ja edistyksellisten diktatuurin kannattaminen.[37] Venäläisten vallankumouksellisten ajattelussa on havaittavissa selkeä ero Länsi-Euroopassa vaikuttaneisiin marxilaisiin, jotka uskoivat vallankumouksen tapahtuvan nimenomaan työväenluokan massatoiminnan kautta.

Venäläiset vallankumoukselliset eivät olleet mitenkään yksimielisiä toimintatavoista, ja niinpä 1870-luvun lopuilla perustettu Zemlja i volja (Maa ja vapaus) -järjestö hajosi kiistaan terrorin käytöstä. Terrorin käyttö oli saanut kannatusta propagandan levittämisen talonpoikien keskuuteen osoittautuessa pettymykseksi. Terroria kannattanut Narodnaja volja (kansan vapaus) -järjestö tuomitsi keisari Aleksanteri II:n kuolemaan, ja he onnistuivat surmaamaan hänet pommilla maaliskuussa 1881. Lisäpontta päätökselle murhata keisari antoivat huhut lähestyvästä perustuslain antamisesta. Huhut eivät sinänsä olleet täysin perättömiä, sillä keisarilla oli aikomuksenaan asettaa tulevien reformien suunnittelemista varten samanlaisia komiteoita kuin vuoden 1861 uudistusta suunnitellessa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkäänlainen kansanedustuslaitoksen luominen. Joka tapauksessa valtaistuimelle noussut Aleksanteri III (1845 – 1894) peruutti isävainajansa valmistelevat reformit.[38] On vaikea välttyä ajatukselta, että venäläisten vallankumouksellisten pakkomielle poliittiseen terroriin olisi ollut äärimmäisen haitallista Venäjän mahdolliselle poliittiselle modernisoitumiselle ja demokratisoitumiselle. Vaikkei Aleksanteri II:n juuri ennen kuolemaansa suunnittelemat reformit olisineet luomaan Venäjästä perustuslaillista monarkiaa, olisivat ne kuitenkin epäilemättä olleet askel tavallisten kansalaisten yhä suurempaan kanssakäymiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

 

Aleksanteri III:n taantumuksellisesta käänteestä ensimmäiseen vallankumoukseen 1905 ja perustuslakiin 1906

Vuonna 1881 valtaistuimelle noussut Aleksanteri III oli suora, rehellinen ja mielikuvitukseton mies, joka uskoi vankkumattomasti itsevaltiuden periaatteeseen ja omasi vahvoja sympatioita venäläistä nationalismia ja panslavismia (kaikkien slaavien kohtalonyhteyden ideologia[39]) kohtaan.[40] Hänen noustuaan valtaan liberaalit uudistukset pysähtyivät ja taantumuksellinen suunta sisä- ja ulkopolitiikassa voitti. Epäluulot eri kansallisia vähemmistöjä kohtaan voimistuivat, ne pyrittiin sulauttamaan venäläiseen valtaväestöön.[41] Paradoksaalista kyllä, venäläistämispolitiikasta tulivat kärsimään kaikista eniten ne, jotka olivat olleet keisarikunnalle lojaaleja: puolalaiset olivat nyt vihollisia, juutalaisia kohtaan kohdistettiin rajuja pogromeja ja keisarikunnalle vankkumattoman uskolliset baltiansaksalaiset ja suomalaiset joutuivat nyt ahtaalle.[42] Taantumuksellisuus ja moderni tiedonvälitys löivät kättä: lehdistöllä oli keskeinen rooli vähemmistöjä vastaan kohdistetussa kiihotuksessa[43].

Aleksanteri III:n venäläistämistoimet eivät olleet ajankohtaansa katsoen mitenkään ennennäkemättömiä – Euroopassa elettiin imperialismin aikakautta, joka ei tunnustanut vähemmistökansojen oikeuksia. Muissakin eurooppalaisissa valtioissa vähemmistökansallisuuksia pyrittiin pakolla assimiloimaan valtaväestöön.[44] Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneet uudet kansallisvaltiot osoittavat, että nämä eurooppalaisten imperiumien pyrkimykset sulauttaa vähemmistökansallisuudet imperiumin valtaväestöön epäonnistuivat. Vähemmistökansallisuuksien assimiloituminen venäläiseen kantaväestöön ei kuitenkaan aina ollut pakotettua, sillä merkittävä osa siitä tapahtui vapaaehtoisesti, vähemmistökansallisuuksiin kuuluvien yksilöiden vapaasta tahdosta.[45] Samanlaista kehitystä tapahtui myös Suomessa Ruotsin vallan aikana, kun useasti hyvin toimeentulevat talonpojat ruotsalaistivat itsensä integroituakseen hallitsevaan, ruotsinkieliseen eliittiin.

Aleksanteri kuoli varsin nuorena, 49-vuotiaana, ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Nikolai II (1868 – 1918). Nikolai peri valtakunnan, jonka vanha yhteiskuntajärjestelmä oli murtumassa. 1800-luvun lopulla venäläinen yhteiskunta natisi liitoksissaan kapinoiden ja lakkojen ollessa jokapäiväistä elämää. Keskeisenä tekijänä levottomuuksiin oli köyhälistön surkea asema, jota erityisesti suuret katovuodet 1890-luvulla pahensivat.[46] Aatelisto oli menettämässä etuoikeuksiaan ja taloudellista asemaansa – varsinkin tämä koski maa-aatelia, mutta myöskin korkeinta aatelia. Venäläinen keskiluokka – opettajat, lääkärit, koulutettu väestö - vaikka se olikin vielä varsin pieni, kasvoi kaiken aikaa. Poliittisilta kannoiltaan se oli hyvin kirjavaa joukkoa vallankumouksellisista maltillisiin liberaaleihin ja kapitalisteihin. Kauppaa harjoittavan porvariston määrä pysyi varsin pienenä, ja rahan mahtiin uskoneista monet joutuivat pettymään. Taloudellisesti kaikkein haavoittuvin kansanosa, teollisuusproletariaatti, kasvoi, ja omaksui hanakasti marxilaisia aatteita.[47]

Nikolai II:lle oli opetettu, että jakamaton itsevaltius on ainoa oikea Jumalan säätämä järjestys Venäjällä, ja Nikolain aikana itsevaltiuden vastustajia tai sellaiseksi epäiltyjä vainottiin yhä ankarammin.[48] Katastrofiksi osoittautunut Venäjän-Japanin sota 1904-05 romutti Venäjän talouden ja oli valtava arvovaltatappio Nikolaille.[49] Päinvastoin kuin epäonnisen Krimin sodan ei seurauksena olleet ylhäältäpäin toteutetut reformit vaan vallankumous. Tammikuussa 1905 Pietarin asukkaiden mielenosoitus kukistettiin verisesti, mikä johti kapinaliikkeen leviämiseen ympäri maata ja yleislakkoon. Nikolain oli pakko suostua siihen, että Venäjästä tehtäisiin perustuslaillinen monarkia.[50] Lokakuussa 1905 Nikolai antoi ”Valtiojärjestyksen parantamisen manifestin”, jolla äänioikeus ulotettiin koskemaan suurinta osaa kansalaisista, ja taattiin kansalaisoikeudet, kuten kokoontumis- ja yhdistymisvapaudet, uskonnonvapaus sekä henkilökohtainen koskemattomuus. Huhtikuussa 1906 hyväksyttiin ”Kokoelma valtion perustavista laeista” – koska Nikolai ei halunnut käyttää termiä perustuslaki, koska se olisi hänen mielestään viitannut liikaa edustukselliseen hallintoon. Lakikokoelman mukaan keisari ei ollut enää rajoittamaton yksinvaltias, vaan pelkästään yksinvaltias, joka käytti valtaa yhdessä valtakunnanneuvoston ja uuden valtakunnallisen lakia säätävän elimen, valtionduuman, kanssa.[51] Lakikokoelmassa todettiin, että keisari piti hallussaan ylintä yksinvaltaa, ja ”että Jumala käskee tottelemaan hänen valtaansa”. Duuma, jonka istuntokausi oli viisivuotinen, koostui Venäjän kansan yleisillä vaaleilla valituista edustajista, mutta sen jäseniksi ei voitu valita esimerkiksi naisia tai pienten yritysten työntekijöitä. Keisarilla oli myöskin oikeus hajottaa duuma ukaasilla ennen sen viisivuotisen kauden päättymistä.[52] Käytännössä vuosien 1905-06 uudistukset osoittautuivat samanlaisiksi pettymyksiksi kuin vuoden 1861 jälkeiset reformit, sillä duumalla ei ollut käytännössä valtaa valtiokoneistoon: ministerit olivat vastuussa keisarille eivätkä duumalle, Nikolain käyttäytyen yhä rajoittamattoman itsevaltiaan tavoin[53]. Valtion perustavien lakien hyväksymisen jälkeen uudistushenki hyytyi nopeasti, eikä uudistuksia viety eteenpäin käytännön politiikan siirtyessä takaisin kohti yksinvaltaista järjestelmää. Keisari hajotti duuman tuon tuosta, ja duuman äänestystapaa muokattiin rajoittamalla siihen osallistuvien puolueiden määrää. Duumat olivat sisäisesti hajanaisia ja siltä puuttui todellista toimintakykyä, mikä mitätöi sen asemaa ja osaltaan tuki absoluuttisen itsevaltiuden kannattajien näkökantoja.[54]

 

Ensimmäinen maailmansota johtaa vallankumoukseen ja bolsevikkien vallankaappaukseen

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä koettiin Venäjällä – kuten kaikissa sotaan lähteneissä valtioissa – voimakas patrioottisen innostuksen aalto. Uskottiin, että sota olisi voittoisa ja lyhyt, ja Nikolai innosti alamaisiaan pyhään sotaan germaaneja vastaan. Eri poliittiset piirit ripustivat sotaan omat toiveensa: konservatiivit uskoivat sodan isänmaallisuutta nostattavaan voimaan, joka pelastaisi maan vallankumoukselta, liberaalit ja maltillinen vasemmisto sen sijaan toivoivat, että Ranskan ja Britannian liittolaisena sotiminen veisi Venäjää demokraattisempaan suuntaan. Maltillisemmat sosialistit, eli mensevikit näkivät maan puolustamisen ja voitokkaan sodan vallankumouksen edellytyksenä.[55] Radikaalien sosialistien, eli bolsevikkien johtaja, maanpaossa Länsi-Euroopassa elänyt Vladimir Lenin sen sijaan toivoi Venäjälle karvaata tappiota. Leninin ydinajatuksia oli, että takapajuinen ja agraarinen Venäjä oli jo siirtynyt kapitalistiseen järjestelmään ja että ainoastaan pieni ja kurinalainen keskusjohtoinen kaaderipuolue kykenisi tekemään sosialistisen vallankumouksen suurten kansanjoukkojen sijaan. Leninin ideologinen joustamattomuus oli johtanut siihen, että Venäjän Sosiaalidemokraattinen Työväenpuolue hajosi 1904  kahteen ryhmään, Leninin johtamiin dogmaattisiin bolsevikkeihin ja pragmaattisempiin mensevikkeihin.[56] Leninin vallankumouksellinen ajattelu oli elitististä; päinvastoin kuin Marx, hän ei uskonut työväenluokan heräävän luokkatietoisuuteen ja tekevän vallankumouksen, vaan uskoi että ainoastaan vallankumoukselle koko elämänsä omistaneet, Tsernysevskin kuvaamat ihanteelliset ammattivallankumoukselliset kykenisivät tekemään sen työväenluokan nimissä ja puolesta. Näin ollen Leninin ajattelu oli synteesi marxilaisuutta ja perinteistä venäläistä vallankumouksellisuutta. Leninin mukaan syttynyt sota oli ”imperialistien taistelua”, joka oli vain naamioitu isänmaan puolustamiseksi. Leninin vaatimus oli, että työläisten olisi kaikin keinoin muutettava sota eri yhteiskuntaluokkien väliseksi sisällissodaksi ja kapitalismin tuhoavaksi vallankumoukseksi. Venäjän tulisi hävitä sota, sillä se olisi samalla itsevaltiuden tappio, jolloin proletariaatti saisi vallan.[57]

Ensimmäisen maailmansodan kaltaisen teollisen sodan käynti vaatii koko yhteiskunnan mobilisoitumista sotaponnistusten taakse. Tämä vaatii hallinnolta poliittista legimiteettiä mitä Venäjän tsaarinvallalla ei enää ollut vuonna 1914.[58] Venäjän sotamenestys oli tappioina tarkasteltuna surkeaa ja sota rasitti Venäjän maatalouspainotteista taloutta valtavasti. Vuoteen 1917 mennessä Nikolai II:n haluttomuus myöntää duumalle enempää valtaa ja hänen kyvyttömyytensä sodanjohtajana oli saanut aikaan tilanteen, jossa jopa Venäjän eliitit olivat hylänneet hänet.[59] Maaliskuussa 1917 Pietarin varuskunnan sotilaat nousivat kapinaan ja kolmessa päivässä Venäjän pääkaupunki oli vallankumouksen vallassa. Selustassa olleet sotilaat olivat­ tyytymättömimpiä kuin rintamasotilaat ja vuonna 1917 selustassa olevat yksiköt koostuivat nuorista, rauhattomista miehistä, joita komentamaan ei ollut tarpeeksi upseereita.  Pyrkiessään ohjaamaan vallankumousta ja välttääkseen sisällissodan siirtyivät duuman johtajat ja armeijan johto tukemaan vallankumousta. Nikolailla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luopua vallasta ja Romanovien valtakausi päättyi Venäjällä 15. maaliskuuta 1917. Monarkian luhistumista seurasi sotilaskurin, sotatalouden ja ruuanjakelujärjelmien romahdukset.[60]

Valtaan nousseen liberaalien ja perustuslaillisten kadettien johtaman väliaikaisen hallituksen rinnalle oli noussut uusi voimatekijä, pääosin mensevikeistä ja sosialistivallankumouksellista[61] (SR:t) koostuvat neuvostot, merkittävimpänä Pietarin neuvosto.[62] Hallituksen valta-asema oli täten riippuvainen neuvostojen tuesta. Se seikka, että maassa oli kaksi valtatekijää, teki yhteiskunnasta erittäin epävakaan. Mensevikit ja SR:t suostuivat mukaan koalitiohallitukseen, jonka toimintakyky oli heikko sisäisten kiistakysymysten takia. Näitä olivat mm. imperiumista irtautuneiden kansakuntien itsenäistyminen ja maakomiteoiden oikeus jakaa viljelemätöntä maata maatyöläisyhteisöille. Vasemmistolaisten mensevikkien ja SR:n ja liberaalioikeistolaisten hallitusyhteistyö kariutui kesäkuuhun 1917 mennessä.[63]

Mensevikkien ja SR:en hallitukseen osallistuminen oli vähentänyt heidän kansansuosiotaan, jota puolestaan kasvattivat maanpaosta palanneen Leninin bolsevikit. Väliaikaisen hallituksen periaatteellinen päätös jatkaa sotaa länsiliittoutuneiden rinnalla oli ehkä merkittävin syy sen suosion romahtamiseen. Vaikka väliaikainen hallitus oli Pietarin neuvoston vaatimuksesta tehnyt Venäjästä ”maailman vapaimman maan”[64] tsaristisen vallan romahtaminen oli herättänyt laajoissa piireissä toiveen sodan loppumisesta ja päätös jatkaa sotaa käänsi sotilaat hallitusta vastaan. Päätös siirtää luvattu maareformi sodan jälkeiseen aikaan vieraannutti maaseudun väestön.[65] Keisarillisen Saksan suosiollisella avustuksella Venäjälle palannut Lenin vaati huhtikuun teeseissään sodan välitöntä lopettamista, valtiovallan siirtämistä neuvostoille, maan jakamista maanviljelijöille ja teollisuuden asettamista työväen hallintaan.[66] Lenin lupasi toteuttaa ne toiveet, jotka väliaikainen hallitus oli pettänyt. Väliaikaisen hallituksen sotaministerin ja myöhemmän pääministerin, SR:n Alexandr Kerenskin heinäkuun alussa määräämä hyökkäys keskusvaltoja vastaan oli päättynyt sotilaalliseen katastrofiin ja saksalaisten joukkojen etenemiseen Riikaan saakka. Pian tämän jälkeen armeijan ylipäällikkö Lavr Kornilov yritti kaapata vallan väliaikaiselta hallitukselta mutta vallankaappausyritys kaatui Pietarin ja Moskovan neuvostojen aseelliseen vastarintaan. Torjuakseen Kornilovin uhan oli Kerenski joutunut turvautumaan bolsevikkien apuun. Kornilovin tapauksen myötä Kerenskin väliaikainen hallitus menetti sotilasjohdon ja eri poliittisten ryhmittymien tuen.[67] Syksyyn 1917 tullessa oli sisäinen järjestys Venäjällä romahtanut. Valtiovalta oli menettänyt voimankäytön monopolinsa ja pyrkiäkseen lievittämään kaoottista tilannetta Kerenski määräsi pidettäväksi vaalit perustuslain säätävän kokouksen muodostamiseksi 25. 11. 1917.[68] Oli kuitenkin liian myöhäistä. Väliaikaisen hallituksen otteen kirvottua valta Venäjällä odotti ottajaansa.

Bolsevikkien vallankaappaus 25-26. 10. (7-8. 11.) ei bolsevikkien luomasta myytistä poiketen ollut mikään vallankumouksellisten kansanjoukkojen toimeenpanema vanhan hallinnon murskaaminen. Todellisuudessa valta siirtyi bolsevikeille heidän ottaessa haltuunsa Pietarin varuskunnan ja strategiset kohteet kuten valtionpankin, sähkekeskuksen ja pääpostin ja uhkaamalla avata tykkitulen väliaikaisen hallituksen päämajaa kohtaan.[69] Päinvastoin kuin bolsevikit myöhemmin selittivät ei lokakuun vallankumous ollut välttämättömän historiallisen kehityksen tulos vaan pienen joukon suorittama häikäilemätön vallankaappaus. Lenin ei noussut valtaan eikä ensimmäinen sosialistinen valtio syntynyt suurten kansanjoukkojen tuella, vaan siksi että sekasortoisessa tilanteessa Lenin oli tarpeeksi häikäilemätön tarttuakseen valtaan väliaikaisen hallituksen legimiteetin romahdettua.

 

Pohdintaa

Talonpoikien, joita valtava enemmistö Venäjän asukkaista oli, asema kävi aina 1860-luvulta vuoteen 1917 yhä vaikeammaksi ja heidän suuttumuksensa vallitsevaa tsaristista järjestelmää kohtaan kasvoi koko ajan yhä suuremmaksi. Kykenemättä ymmärtämään niin poliittisen reformin välttämättömyyttä kuin myöskään alamaistensa vihaa Venäjän keisarit toteuttivat vastentahtoisesti reformeja, joita parhaiten kuvaa sanonta ”liian vähän, liian myöhään”. Reformit, joihin venäläiset olivat panneet toiveensa, osoittautuivat yksi toisensa jälkeen pettymyksiksi, elleivät jopa kirouksiksi. Ne eivät kyenneet kuromaan umpeen sitä juopaa, mikä valtiovallan ja kansan välillä oli. Se oljenkorsi, joka jatkuvien pettymysten sarjassa sitten lopulta murskasi tsaristisen Venäjän selän oli katastrofiksi maalle osoittautunut ensimmäinen maailmansota.

 

Kirjallisuus

 

Gerwarth, Robert: The Vanquished: Why The First World War Failed To End, 1917 – 1923, Penguin Books, Great Britain 2017.

 

Jussila, Osmo: ”Aleksanteri II:n aika”, Venäjän historia, päätoim. Heikki Kirkinen, Otava 2002.

 

Kalinitchev, Andrei: ”Aateliksi Venäjällä: Kaidanov-Olhinien suku 1700-luvulta 1900-luvulle”, Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genos, 4/2010. 

 

Kalinitchev, Andrei: Suomalaiset venäläisessä sulatusuunissa: Rajaseudun inkerinsuomalainen yhteisö murroksessa 1800-luvun loppupuoliskolla, väitöskirja, Turun yliopisto 2016.

 

Lieven, Dominic: Towards the Flame – Empire, War and the End of Tsarist Russia, Penguin Books, Great Britain 2015.

 

Oittinen, Vesa (toim.): Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. Suomentajat: Anita Mitroshin ym. Tampere: Vastapaino: Aleksanteri-instituutti, 2007.

 

Pesonen, Pekka: Venäjän kulttuurihistoria, Palmenia 2007.

 

Service, Robert: Comrades. Communism: A World History, Pan Macmillan, London, Great Britain 2007.

 

Seton-Watson, Hugh: The Russian Empire 1801 – 1917, Oxford University Press, United Kingdom 1967.

Ruutu, Katja: Venäjän politiikka ja perustuslaki. Kikimora Publications 2006.

 

Zetterberg, Seppo: ”Venäjästä Neuvostoliitoksi”, teoksessa Venäjän historia, toim. Heikki Kirkinen, Otava 2002.

---

[1]   Oittinen 2007, 16 – 17.

[2]    Oittinen 2007, 17 – 18.

[3]    Oittinen 2007, 18 – 19.

[4]    Oittinen 2007, 20 – 21.

[5]    Oittinen 2007, 23 – 24.

[6]    Oittinen 2007, 27 – 29.

[7]    Oittinen 2007, 37 – 38.

[8]    Oittinen 2007, 29 – 31.

[9]    Oittinen 2007, 31 – 32.

[10] Oittinen 2007, 32 – 37.

[11] Oittinen 2007, 39 – 40.

[12] Oittinen 2007, 41 – 42.

[13] Oittinen 2007, 44 – 45.

[14] Seton-Watson 1967, 331.

[15] Jussila 2002, 235 – 236.

[16] Jussila 2002, 236.

[17] Seton-Watson 1967, 332 – 333.

[18] Jussila 2002, 237.

[19] Jussila 2002, 239 – 240.

[20] Kalinitchev 2016, 159.

[21] Jussila 2002, 240 – 241.

[22] Jussila 2002, 241 – 243.

[23] Jussila 2002, 243.

[24] Kalinitchev 2006, 178 – 179.

[25] Jussila 2002, 243.

[26] Kalinitchev 2016, 179.

[27] Kalinitchev 2016, 178.

[28] Kalinitchev 2016, 191.

[29] Kalinitchev 2016, 193.

[30] Jussila 2002, 244.

[31] Kalinitchev 2016, 193.

[32] Jussila 2002, 244.

[33] Kalinitchev 2010, 123.

[34] Kalinitchev 2010, 128.

[35] Kalinitchev 2010, 129.

[36] Jussila 2002, 250 – 251, kts. yllä Herzenin vaikutus narodnikkilaisuuteen. 

[37] Jussila 2002, 252 – 254.

[38] Jussila 2002, 254 – 256.

[39] Panslavismi oli aate, joka syntyi pienten slaavilaisten kansojen intelligentsian piireissä 1800-luvun alkupuoliskolla. Alkuperäisen panslavismin mukaan Venäjä on imperiumi, joka pysyy pystyssä omin voimin, mutta pienet slaavilaiset kansat tarvitsivat tunteen, että he kuuluvat voimakkaaseen kansojen perheeseen. Venäläinen panslavismi näki asiat eri tavoin: sen mukaan Venäjälle kuuluu slaavilaisten kansojen ehdoton johtoasema, ja se suhtautui epäilevästi niihin slaavilaisiin kansoihin, jotka eivät olleet ortodokseja. Katoliset puolalaiset olivat suorastaan vihollisia. Seton-Watson 1967, 448.

[40] Seton-Watson 1967, 480 – 481.

[41] Kalinitchev 2016, 233.

[42] Seton-Watson 1967, 487.

[43] Kalinitchev 2016, 233.

[44] Kalinitchev 2016, 233.

[45] Kalinitchev 2016, 238.

[46] Pesonen 2007, 95.

[47] Pesonen 2007, 96 – 97.

[48] Pesonen 2007, 95.

[49] Pesonen 2007, 96.

[50] Ruutu 2006, 31.

[51] Ruutu 2006, 36 -37.

[52] Ruutu 2006, 38 – 39.

[53] Ruutu 2006, 39 – 40.

[54] Ruutu 2006, 40.

[55] Zetterberg 2002, 331.

[56]  Service 2007, 49 – 50.

[57] Zetterberg 2002, 331 – 332.

[58]  Lieven 2015, 345 – 346.

[59]  Lieven 2015, 348 – 349.

[60]  Lieven 2015, 351 – 352.

[61] Sosialistivallankumouksellisen puolueen juuret olivat Maa ja vapaus -järjestössä. Jussila 2002, 253.

[62]  Service 2007, 58 – 59.

[63]  Service 2007, 59.

[64]  Gerwarth 2016, 30.

[65]  Gerwarth 2016, 30 – 31.

[66]  Service 2007, 59.

[67]  Gerwarth 2016, 32 – 33.

[68]  Gerwarth 2016, 34.

[69]  Gerwarth 2016, 34.