Saksalaisesta salaisen poliisin diktatuurista

Johdanto

56 vuoden ajan, vuodesta 1933 vuoteen 1989, joutuivat miljoonat ja taas miljoonat saksalaiset elämään totalitaristisen järjestelmän salaisen poliisin valvovien silmien alla. Vuodesta 1933 vuoteen 1945 tämä salainen poliisi oli kansallissosialistisen Saksan valtakunnan Gestapo (Geheime Staatspolizei, salainen valtionpoliisi) ja vuodesta 1950 vuoteen 1989 Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle perustetun Saksan demokraattisen tasavallan Stasi (Ministerium für Staatssicherheit, valtion turvallisuusministeriö). Gestapon ja Stasin välille ei kuitenkaan voi vetää yhtäläisyysmerkkiä – siinä missä Gestapo jätti jälkeensä röykkiöittäin ruumiita jätti Stasi jälkeensä röykkiöittäin asiakirjakansioita¹ – molemmat kuitenkin olivat totalitaristista hallintoa pönkittäviä organisaatioita. Vaikka kansallissosialistisen Saksan (tästä eteenpäin Natsi-Saksa) ja kommunistisen Saksan demokraattisen tasavallan (tästä eteenpäin DDR, l. Deutsche Demokratische Republik) ideologiset lähtökohdat erosivat toisistaan kuin yö päivästä² toteuttivat niiden salaiset poliisit samaa funktiota: väestön valvontaa kaiken vastarinnan tukahduttamiseksi. Tässä essee ei käsittele vaikkapa Gestapon roolia holokaustissa tai Stasin roolia terrorismin tukijana vaan se tarkastelee yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendtin kirjassaan The Origins of Totalitarianism esittämien näkemysten pohjalta kuinka Gestapo ja Stasi valvoivat tavallisia saksalaisia. Keskeisinä tutkimuskirjallisina lähteinä hyödynnän seuraavia teoksia: professori Frank McDonoughin Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia, professori Gary Brucen The Firm – The Inside Story of the Stasi, ja toimittaja John O. Koehlerin Stasi – The Untold Story of the East German Secret Police.

Salaisen poliisin rooli totalitarismissa

Hannah Arendtin mukaan salainen poliisi on totalitaristisen valtion todellinen valtainstrumentti, ja tämä salaisen poliisin rooli on se tekijä mikä erottaa totalitarismin muista diktatuurin muodoista. Syy, miksi valta on salaisella poliisilla eikä armeijalla johtuu Arendtin mukaan siitä, etteivät ulkoista uhkaa vastaan koulutetut sotilasvoimat edes totalitarismissa kykene suhtautumaan omiin kansalaisiin vihollisina. Jo ennen kuin totalitaristinen liike ottaa vallan, sillä on jo oma salainen poliisi joka petaa tietä tulevalle hallinnolle.³ Natsipuolueen salainen poliisiorganisaatio oli 1931 perustettu, Hitlerin henkivartiokaarti Schutzstaffelin l. SS:n sisälle perustettu Sicherheitsdienst l. SD, johtajanaan Reinhard Heydrich.⁴ DDR:n perustamista edeltänyt salainen poliisiorganisaatio oli 1947 Neuvostoliiton salaisen palvelun GRU:n aloitteesta perustettu, natsiaikoina maanpaossa olleista saksalaiskommunisteista koostettu Kommissariat 5 (K-5), johtajanaan Wilhelm Zaisser.⁵ Niin SD:n kuin K-5:n tehtävänä oli kerätä tietoja poliittisista vastustajista ja niistä joiden arveltiin olevan tulevan uuden järjestelmän vastustajia.

Totalitaristisen liikkeen saadessa vallan on salaisen poliisin tehtävä Arendtin mukaan samankaltainen kuin muissa, ei-totalitaristisissa diktatuureissa. Ensimmäisessä vaiheessa – silloin kun diktatuuria pystytetään – salaisen poliisin tehtävänä on etsiä ja tuhota hallinnon tunnetut ja salaiset vastustajat ja pyrkiä mobilisoimaan koko väestö uuden hallinnon – ja sen salaisen poliisin – tueksi. Vallan vakiinnuttamisen jälkeen ei-totalitaristisen salaisen poliisin tehtävänä on ollut hallinnon vallan varmistaminen. Totalitarismissa vallan vakiintumisen jälkeen salainen poliisi ei hellitä otettaan, vaan pikemminkin kiristää sitä – pyrkimyksenään täydellinen ylivalta.⁶ Sen jälkeen kun totalitaristisen ideologian alkujaan määrittelemät viholliset olivat tuhottu, loi järjestelmä itselleen yhä uusia vihollisryhmiä – objektiivisia vihollisia – vallitsevien olosuhteiden tarpeisiin.⁷ Totalitaristiselle salaiselle poliisille ei riittänyt todellisen vastarinnan nujertaminen, vaan se jatkuvasti pyrki identifioimaan uusia vihollisia kansalaisten piiristä. On sanottu, että Stasin määritelmät valtion vastaisista rikoksista olivat muotoiltu niin väljiksi, että käytännössa jokainen itäsaksalainen olisi jossain elämänsä vaiheessa voinut joutua syytteen alaiseksi⁸.

Gestapon ja Stasin tiet valtaorganisaatioiksi

Salaisen poliisin historia ulottuu Saksassa 1800-luvun puolivälin tienoille. Saksan keisarikunnan syntyessä oli sen suurimmalla valtiolla, Preussilla, oma poliittinen poliisinsa Osasto V, jonka tehtävänä oli tarkkailla hallituksen vastustajia, eritoten poliittista vasemmistoa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muodostunut demokraattinen Weimarin tasavalta säilytti Preussin poliittisen poliisin, jonka noin tuhannen työntekijän tehtäväksi tuli tarkkailla tasavallan vastustajia, niin kommunistista KDP:tä kuin äärioikeistolaista natsipuoluetta. Asiat kuitenkin muuttuivat heinäkuussa 1932 valtakunnankansleri Franz von Papenin nimittäessä natsijohtaja Hermann Göringin Preussin ministeripresidentiksi ja täten myös Preussin poliisivoimien komentajaksi. Tasavaltaa kannattaneita poliiseja erotettiin ja poliittisen poliisin tuli keskittyä ainoastaan kommunismin torjuntaan. Göringin nimitys edisti merkittävästi natsien tavoitetta saada Saksan poliisivoimat ja tiedustelupalvelut hallintaansa.⁹

Tammikuun lopussa 1933 nimitti valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg edellisen vuoden vaaleissa suurimmaksi nousseen natsipuolueen johtajan Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi. Hitlerin valtaannousun myötä antoi Göring määräyksen jolla natsien puolisotilaallisia Sturmabteilung l. SA-joukkoja liitettiin poliisin apuvoimiksi. Lopulta SA-apujoukkoja oli seitsenkertainen määrä vakituisiin poliiseihin verrattuna. Seurasi hillittömän, kurittoman terrorin aalto jossa SA-joukot ottivat kiinni tuhansia natsien vastustajia, eritoten kommunisteja kiduttaen ja surmaten näitä nopeasti pystytetyissä keskitysleireissä. Arviot vangittujen määrästä vaihtelevat 40 000 ja 100 000 välillä ja tapettujen 1000 ja 7000 välillä.¹⁰ Hollantilaisen kommunistin Marinus van der Lubben tekemä Saksan valtiopäivätalon tuhopoltto 27. helmikuuta 1933 antoi Hitlerille verukkeen antaa asetuksen ”kansan ja valtion suojelemiseksi” jolla Weimarin tasavallan kansalaisvapaudet kumottiin ja Saksasta tuli diktatuuri. Kaikki ”kansan viholliset” voitaisiin nyt pidättää, panna turvasäilöön ja pitää vangittuna määräämättömän ajan ilman syytettä. Gestapo perustettiin Preussiin virallisesti 26. huhtikuuta 1933 Göringin antamalla lailla, jossa sen tehtäväksi määrättiin tutkia kaikkea sellaista poliittista toimintaa joka on valtiolle vaaraksi. Göring, joka luonnehti Gestapon olevan ”väline, joka kylvää kauhua valtion vihollisten keskuuteen” nimitettiin sen ensimmäiseksi päälliköksi.¹¹

Vaikka natsit olivat raivanneet kaikki muut poliittiset vastustajat tieltään heidän omista SA-joukoista ja niiden radikaalista komentajasta Ernst Röhmistä oli muodostunut jatkuvan päänsäryn aihe natsijohdolle. SA:n raaka terrori ja vaatimukset natsivallankumouksen jatkamisesta olivatt herättäneet närkästystä niissä konservatiivisissa piireissä joiden yhteistyöstä natsihallinto oli yhä riippuvainen. Samalla olivat SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler ja SD:n päällikkö Reinhard Heydrich saaneet valtaansa Preussin ulkopuoliset poliisivoimat luoden myös organisoidun keskitysleirijärjestelmän. Saadakseen SA:n kuriin oli Göringin vastentahtoisesti liitettävä Gestapo SS:ään. Himmlerin tullessa nimitetyksi Gestapon johtoon 20. huhtikuuta 1934 laajeni sen toimivalta-alue koko Saksan kattavaksi. Niinsanotussa pitkien puukkojen yössä kesäkuun 1934 lopulla Göring ja Himmler, Gestapo ja SS, tuhosivat Röhmin SA:n.¹² Kommunistien ja SA:n ollessa murskatut argumentoivat konservatiivipiirit että Gestaposta ja keskitysleirijärjestelmästä voitaisiin luopua. Vastavetona tälle laajensi vuonna 1935 Heydrich ”kansan vihollisten” määritelmää poliittisista vastustajista kohti ”naamioitunutta vihollista” - uskonnollisia toisinajattelijoita, juutalaisia, epäsosiaalisia ja ”rodullisia” vihollisia.¹³ Vuonna 1936 nimitettiin Himmler virallisesti Saksan poliisin päälliköksi, ja Gestapon johtajaksi nimitettiin müncheniläinen veteraanipoliisi Heinrich Müller. Syyskuussa 1939, toisen maailmansodan jo alettua, yhdistettiin Gestapo, rikospoliisi Kripo, järjestyspoliisi Orpo ja SD yhdeksi valtakunnalliseksi Reinhard Heydrichin johtamaksi turvallisuusorganisaatioksi Reichsicherheitshauptamtiksi, RSHA:ksi.¹⁴

Massivinen joukkoterrori ja totalitaristisen liikkeen sisäiset puhdistukset olivat keskeisiä tekijöitä myös Stasin muodostumisessa. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen olivat neuvostoliittolaiset miehitysjoukot ja näiden apurit vanginneet 170 000 – 180 000 ihmistä miehitysvyöhykkeellään. Noin 160 000 oli joutunut keskitysleireihin, ja näistä 65 000 oli kuollut, 36 000 oli karkoitettu Siperiaan ja 46 000 oli vapautettu.¹⁵ Saksalaisten kommunistien johtajaksi oli Stalinin puhdistusten kautta noussut Walter Ulbricht, joka palasi Saksaan toukokuussa 1945 tehtävänään muodostaa kommunistien hallitsema siviilihallinto Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle. Wilhelm Zaisser ja Erich Mielke, Stasin tulevat rakentajat, olivat Ulbrichtin ja Neuvostoliiton salaisen poliisin luottomiehiä. Zaisserin ja Mielken johtama, elokuussa 1947 perustettu salainen poliittinen poliisi K-5 metsästi säälimättä kommunistien vastustajia ja niitä sosialisteja, jotka olivat vastustaneet kommunistisen KDP:n ja sosiaalidemokraattisen SPD:n yhdistämistä Sosialistiseksi yhtenäisyyspuolueeksi, Walter Ulbrichtin johtamaksi kommunistiseksi SED:ksi. Mielke nimitettiin viattomalta kuulostavan Deutsche Wirtschaftskommissionin, Saksan talouskomitean johtoon, jonka tehtävä oli muuttaa talouselämä neuvostoliittolaisen mallin mukaiseksi ja jonka suojissa salainen poliisi toimi. Vuonna 1950 DDR:n muotouduttua omaksi SED:n johtamaksi valtiokseen muuttui talouskomissio Wilhelm Zaisserin johtamaksi Valtion turvallisuusministeriöksi, Stasiksi. Mielke nimitettiin apulaisjohtajaksi.¹⁶

Kylmän sodan puhkeaminen johti toinen toistaan seuraaviin puhdistuksiin neuvostoliittolaisten asettamissa kommunistisissa nukkehallituksissa. Elintaso kommunistiseen suunnitelmatalouteen siirtyneessä DDR:ssä pysyi erittäin matalana – Ulbrichtin hallinto syytti tilanteesta kapitalistien agentteja määräten Stasin etsimään sabotöörejä joka tuotantolaitoksesta ja pidättämään nämä varoituksena muille. Tilanne DDR:ssä pysyi näennäisen vakaana, mutta toukokuussa 1953 määrätyt tuotantonormien nostot ilman palkankorotuksia johtivat siihen, että työläiset nousivat kapinaan. Kesäkuun 16. 1953 noin puoli miljoonaa työläistä osoitti mieltään ympäri DDR:ää vaatien kommunistivallan loppua ja vapaita ja salaisia vaaleja. Neuvostoliittolaiset panssarijoukot ja Stasi nitistivät kansannousun nopeasti ja raa'asti. Kesäkuun 16. tapahtumat johtivat puhdistuksiin DDR:n johdossa – Mielke syytti esimiestään Zaisseria kyvyttömyydestä ja epäluotettavuudesta ja tämä joutui eroamaan. Stasin johtoon nimitettiin Ernst Wollweber. Wollweberin mielestä Stasin tuli keskittyä ulkoisten turvallisuusuhkien torjumiseen, kun taas Mielken mielestä Stasin tulisi taistella sisäisiä vihollisia vastaan. Ulbricht asettui Mielken puolelle erottaen Wollweberin nimittäen Mielken Stasin johtoon – asemaan jossa hän pysyi vuoteen 1989 saakka.¹⁷

Merkillepantavaa samankaltaisuutta Gestapossa ja Stasissa oli se, että ne saavuttivat lopulliset muotonsa laajamittaisten repressiotoimien ja valtapuolueen sisäisten puhdistusten kautta. Gestapon ja Stasin myötä natsi- ja kommunistivallan syntymisaikojen suuriin ihmisjoukkoihin kohdistuneet, usein sattumanvaraiset sortotoimet väistyivät institutionalisoidun ja keskusjohtoisen sorron tieltä. Sisäpoliittiset olosuhteet olivat kuitenkin täysin erilaiset: siinä missä valtiopäivätalon tuhopoltto oli onnenkantamoinen natseille tarjoten oivan propagandavaltin kommunistien muodostamasta uhasta ja edellytykset diktatuurin pystyttämiselle, osoitti kesäkuun 1953 mellakat ettei kommunistivalta nauttinut kansalaisten luottamusta.

Gestapon ja Stasin miehet

Gestapon valvonnan alla oli noin 80 miljoonaa saksalaista ja Stasin valvonnan alla noin 17 miljoonaa. Silti Stasin henkilöstömäärä oli moninkertainen verrattuna Gestapoon: suurimmillaan vuonna 1944 Gestapon vahvuus oli 32 000 virkamiestä¹⁸, ja Stasin vahvuus DDR:n romahtaessa 1989 oli 102 000 virkamiestä¹⁹. DDR:ää voidaankin pitää maailman tiukimmin salaisen poliisin valvovana maana – siinä missä Neuvostoliitossa KGB:llä oli yksi agentti 5830 neuvostokansalaista kohden oli Stasilla yksi 166 itäsaksalaista kohden. On arvioitu että ottaessa lukuun osa-aikaset ilmiantajat joka seitsemäs itäsaksalainen on saattanut toimia Stasin hyväksi.²⁰ Miksi Stasi tarvitsi niin valtavaa organisaatiota? On luultavaa että DDR:n johto ymmärsi kesäkuun 1953 jälkeen että heidän poliittinen ja taloudellinen selviämisensä vaati maan muuttamista käytännössä vankilaksi.

Keitä sitten Gestapon ja Stasin miehet olivat? Gestapon päämajassa Berliinissä työskennelleet voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: kokeneisiin entisiin rikospoliiseihin jotka eivät olleet kuuluneet natsipuolueeseen ennen vuotta 1933, nuoriin yliopistokoulutuksen saaneisiin hallintovirkamiehiin ja natsien SD:n kautta mukaan tulleisiin. Gestapoa vuodesta 1936 toisen maailmansodan loppuun asti johtanut (ja salaperäisesti kadonnut), vuonna 1900 syntynyt Heinrich Müller oli ammattimainen poliisi. Työväenluokkaiseen perheesen poliisin poikana syntynyt Müller oli ollut keskinkertainen oppilas.Hän liittyi Münchenin poliisivoimiin vuonna 1918 ennen Saksan häviötä ensimmäisessä maailmansodassa. Müller palveli tunnollisesti Baijerin poliittisessa poliisissa Weimarin tasavallan aikana erikoistuen vasemmiston vastaiseen toimintaan. Vaikka Müllerin suhtautuminen natsismiin oli hyvin ambivalenttia, nimitettiin hänet Gestapon päälliköksi nimenomaan tunnollisuutensa ja hallinnollisten kykyjensä vuoksi.²¹ Suuri osa Gestapon rivimiehistä jakoi Müllerin taustan – he olivat aloittaneet poliisin uransa Weimarin tasavallan aikana, olivat yhteiskunnalliselta taustaltaan joko työväenluokkaisia tai alempaa keskiluokkaa eivätkä olleet saaneet korkeampaa koulutusta. Natsipuolueeseen he olivat liittyneet Müllerin tavoin ainoastaan urasyistä Gestapoon liittymisen jälkeen.²² Gestapon henkilökuntaa rekrytoidessa oli kokemus ja harjaantuneisuus poliisityöhön tärkeämpää kuin sitoutuminen natsiaatteeseen.

Päinvastoin kuin Gestapo, jonka rivimiehet koostuivat pitkälti Weimarin tasavallan aikana toimineista poliiseista, oli Stasi muodostuessaan valmis uhraamaan vanhojen poliisien tietotaidon aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Vaikka Stasin johtohahmot kuten Erich Mielke kuuluivat saksalaisten kommunistien Weimarin aikaiseen ”vanhaan kaartiin”, koostui Stasin rivimiehistö sen alkuvaiheissa nuorista, alle 30-vuotiaista miehistä joilla ei ollut aikaisempaa poliisitaustaa.²³ Irtiotto menneisyydestä ei kuitenkaan ollut täydellinen: johtavat Stasin virkailijat suorittivat opintonsa Berliinin Humboldt-yliopistossa jossa kriminologian professorina toimi Heinz Felfe, entinen SS-luutnantti ja SD:n vakoilija.²⁴

Erich Mielke, joka johti Stasia 32 vuoden ajan oli syntynyt vuonna 1907 ja oli jo nuorena liittynyt KPD:hen. Vuonna 1931 oltuaan osallisena kahden berliiniläisen poliisin murhassa pakeni Mielke Neuvostoliittoon, missä hänet koulutettiin vakoilijaksi saavuttaen Neuvostoliiton tiedustelupalvelu OGPU:n suosion. Mielke osallistui Espanjan sisällissotaan neuvostotiedustelupalvelun leivissä, teloittaen tasavaltalaisten riveissä taistelleita trotskilaisia Stalinin käskyjen mukaan. Mielken toimista toisen maailmansodan aikana ei ole varmoja tietoja. Mielke oli fanaattinen kommunisti ja ihaili yli kaiken Neuvostoliiton ensimmäisen salaisen poliisin Tsekan johtajaa Feliks Dzerzhinskiä, kutsuen itseään ja muita Stasin virkailijoita tsekisteiksi.²⁵

Noin 40 vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana Stasi etsi jatkuvasti uusia värvättäviä. Heitä, jotka omasta aloitteestaan tarjosivat itseään Stasin palvelukseen ei hyväksytty, sillä heitä pidettiin epäluotettavina. Stasi korosti omaa eliittiasemaansa pyrkien erottumaan armeijasta ja poliisista jotka hyväksyivät lähes kenet tahansa. Stasin ihannevärvättävä oli työväenluokkaisesta, hallinnolle uskollisesta perheestä peräisin ollut, joka oli kunnostautunut kommunistisen nuorisojärjestön riveissä ja työskennellyt tavallisena työläisenä. Lähes 40 prosenttia Stasiin värvätyistä oli suorittanut asepalveluksensa Stasin alaisessa Feliks Dzerzhinski -vahtirykmentissä. Värvääminen Stasin riveihin kuitenkin harvoin tapahtui suoraan asepalveluksesta, sillä ”työläisten ja maanviljelijöiden” valtio halusi sen salaisen poliisin jäsenillä olevan kokemusta tavanomaisesta työstä. Stasiin värvätyt koulutettiin omissa oppilaitoksissaan, missä heidät perehdytettiin marxismileninistiseen teoriaan, kriminologiaan, saksalaisen työväenluokan historiaan, käytännön tutkimusmenetelmiin ja venäjän kieleen.²⁶ Siinä missä Gestapo haali riveihinsä asiansa jo osaavia poliisimiehiä, pyrki Stasi haalimaan sosiaaliselta ja poliittiselta taustaltaan soveliaita ehdokkaita jotka se koulutti tarpeisiinsa.

Gestapon ja Stasin pitkät tunnustelevat lonkerot

Hannah Arendtin mukaan totalitarismin tavoitteena on rajoittamaton valta. Sellainen valta on mahdollinen ainoastaan sellaisissa olosuhteissa joissa jokaisen yksilön elämän jokaista osa-aluetta voidaan hallita täydellisesti. Totalitaristisen valvonnan tavoitteena oli tehdä ihmisistä ehdollistettujen refleksien ohjaamia marionetteja, joista kaikenlainen spontaanius oli kuollut.²⁷ Hallinta edellyttää valvontaa. Erich Mielken moton sanotaan olleen ”luottamus kansalaisiin hyvä, kansalaisten valvonta parempi”. Mielkeltä ei luottamusta tavallisiin itäsaksalaisiin löytynyt. Vuonna 1979 Mielke antoi määräyksen Stasin paikalliskomentajille luoda suunnitelman Plan X internointileiriverkoston rakentamiseksi. Koodisanalla Schild (kilpi) aloitetettavan operaation tarkoituksena olisi ollut vangita jokainen itäsaksalainen jota oli koskaan epäilty valtionvastaisista toimista. Mielken suunnitelma oli käytännössä täydellinen kopio siitä kuinka natsit rakensivat keskitysleirijärjestelmänsä.²⁸

Niin Gestapon kuin Stasinkin tehtävänä oli etsiä niitä jotka vastustivat vallitsevaa poliittista järjestelmää. Keihin kaikkiin Gestapo ja Stasi sitten kohdistivat huomionsa ”yhteiskunnan vihollisia” metsästäessään? Gestapo oli jaettu kuuteen eri osastoon, joista kaksi keskittyi saksalaisen yhteiskunnan tarkkailuun. Osasto IVA tarkkaili natsien poliittisia vastustajia kuten sosiaalidemokraatteja, kommunisteja, taantumuksellisia konservatiiveja ja liberaaleja. Osasto IVB tarkasteli katolisten ja protestanttisten kirkkojen poliittista toimintaa, Jehovan todistajia, vapaamuurareita ja juutalaisia.²⁹

Vaikka 95 % saksalaisista oli kristillisten kirkkojen jäseniä, pyrkivät natsit aktiivisesti rajoittamaan kristinuskon vaikutusta saksalaisiin. Vaikka Hitler oli valtaannoustessaan luvannut suojella kristinuskoa saksalaisen moraalin perustana, yksityisesti hän suhtautui kristinuskon opetuksiin kielteisesti: ”Joko on kristitty tai saksalainen. Ei voi olla molempia”. Hitler piti kristinuskoa juutalaisuuden – jonka hän oli valinnut arkkivihollisekseen – luomuksena.³⁰ Jehovan todistajia Gestapo vainosi pasifismin ja vanhan testamentin profetioista kiinni pitämisen vuoksi. Jehovan todistajat eivät vastustaneet natsijärjestelmää ideologisista tai poliittisista syistä, vaan säilyttääkseen omat uskonnolliset tapansa joka kieltää kaikkien maallisten hallitusten legitimiteetin. Miltei puolet, yli 10 000, Saksan 25 000 Jehovan todistajasta vangittiin natsien valtakautena keskitysleireihin, joissa heitä kuoli noin tuhat.³¹

Natsismin ideologisena ytimenä oli rasistinen rotuoppi, jonka tavoitteena oli luoda ”rodullisesti puhdas” kansanyhteisö, Volksgemeinschaft. ”Puhdistaakseen” saksalaisen yhteiskunnan Gestapo ei vainonnut pelkästään juutalaisia, romaneja ja slaaveja vaan myöskin ”epäsosiaalisiksi” katsomiaan ihmisryhmiä: taparikollisia, homoseksuaaleja, seksuaalirikollisia, prostituoituja, pitkäaikaistyöttömiä, alkoholisteja, kerjäläisiä ja katujengejä.³²

Siinä missä natsien Gestapolla oli selkeästi määritellyt viholliset joita tarkkailla ja vainota, oli Stasin pyrkimyksenä täydellinen kansan monitorointi josta käytettiin termiä flächendeckend, valvontapeite³³. Poliittisten vastustajien, toisinajattelijoiden ja vakoilijoiden lisäksi Stasi pyrki selvittämään, ketkä itäsaksalaiset pyrkivät loikkaamaan ”työläisten ja maanviljelijöiden maasta” ”kapitalistiseen ja imperialistiseen” länteen.³⁴ Stasilla oli oma asiamiehensä jokaisessa tehtaassa. Jokaisessa asuinkerrostalossa oli asukas, joka ilmoitti Stasille naapureittensa menemisistä ja tulemisista. Kaikki oppilaitokset, sairaalat, urheiluseurat, teatterit ja uskonnolliset yhteisöt olivat Stasin asiamiesten soluttamia. DDR:n ja ulkomaiden välisiä puhelinlinjoja kuunteli jatkuvasti 2000 Stasin asiamiestä. On sanottu, että Stasi edusti saksalaisen perusteellisuuden kaikista pirullisinta muotoa.³⁵ 1970-luvulta lähtien Stasi ei enää pyrkinyt pidättämään järjestelmän vastustajiksi epäilemiään henkilöitä, vaan pyrkivät murtamaan heidät. Murtamisstrategian kohteiksi joutui yksilöitä, jotka eivät olleet syyllistyneet mihinkään lainvastaiseen mutta joita Stasi syystä tai toisesta epäili. Zersetzen-strategian tarkoituksena oli saada kohdehenkilö pois tasapainosta esimerkiksi levittämällä hänestä ilkeitä juoruja pilatakseen hänen maineensa ja aiheuttaakseen henkilökohtaista kärsimystä. Murtamisstrategian tarkoituksena oli tehdä potentiaalisesta järjestelmän vastustajasta hyljeksitty omassa yhteisössään.³⁶

On selvää, ettei mikään poliittisten vastustajien tuhoamiselle omistautuva salainen poliisi kykene toimimaan pelkästään omien asiamiestensä varassa, vaan ne tarvitsevat avukseen kansalaisten keskuudesta joko vapaaehtoisesti tai pakkokeinoin värvättyjä vakituisia tai väliaikaisia ilmiantajia. Gestapolla oli käytössään vakituisia ilmiantajia, mutta heidän lukumääräänsä ei tiedetä. Monet ilmiantajat olivat toimineet natsien vastaisissa oppositioryhmissä ja he olivat suostuneet kaksoisagenteiksi keskitysleiristä tai vankilasta vapauttamista vastaan.³⁷ Luultavasti Gestapon ilmiantajaverkosto ei laajuudeltaan kuitenkaan koskaan ollut lähelläkään Stasin vastaavaa. Stasieversti Rainer Wiegandin mukaan jopa noin 2 miljoonaa itäsaksalaista olisi tehnyt ilmiannon Stasille.³⁸

Kansalaisten ilmiannot olivat salaiselle poliisille erittäin tärkeitä. Yli neljäsosa Gestapon suorittamista tutkimuksista aloitettiin kansalaisilta saatujen ilmiantojen perusteella, Gestapon oman tarkkailun perusteella aloitettujen tutkimusten osuuden ollessa vain 15 %.³⁹ Ihmiset tekivät ilmiantoja usein henkilökohtaisista syistä, ratkaistaakseen jonkin yksityiselämän ongelman tai saattaakseen jonkun inhoamansa henkilön pulaan.⁴⁰ Tällöin salaisesta poliisista tuli henkilökohtaisen koston väline. Ilmiantajana toimiminen on voinut toimia myös keinona pönkittää omaa egoaan. Journalisti Anna Funderin haastatteleman entinen Stasin oppilaitoksen kouluttajan mukaan suurin osa Stasin värväämistä ilmiantajista ryhtyi toimeen ”ollakseen joku”. Ilmiantajana toimiminen antoi heille tunteen että he olivat muitten niskan päällä.⁴¹ Salainen poliisi oli mestarillinen hyödyntämään inhimillisten heikkouksien muodostamaa banaalia pahuutta.

Loppulause

Tulkintani mukaan salaisella poliisilla totalitarismissa on kaksi tehtävää: pyrkiä nitistämään kaikki hallinnon vastainen toiminta ja toisaalta vaikuttaa kansalaisiin psykologisesti. Erich Mielke luonnehti Stasia kommunistidiktatuurin miekaksi ja kilveksi, ja sama luonnehdinta pätee myös Gestapoon. Salaisen poliisin jatkuva todellinen tai kuviteltu läsnäolo ja sen propagoimat uhkakuvat loi vainoharhaisuuden elementin ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Keskinäinen solidaarisuus - yhteenkuuluvuuden tunne mitä molemmat hallintojärjestelmät korostivat propagandassaan - kääntyi päälaelleen: naapuri ei ollut ystävä vaan potentiaalinen vihollinen, joko salaisen poliisin urkkija tai kansanvihollinen. Ajatus että saatat olla jatkuvasti tarkkailun alaisena on lamauttava ja pelkoa herättävä. Pelolla on tarkoituksensa totalitaristisessa ajattelussa: sen tarkoitus on poistaa ihmisten spontaanin toiminnan asettamat esteet ”rotujen välisen ikuisen kamppailun” tai ”dialektisen materialismin” voimien vapaalle liikkeelle läpi ihmiskunnan⁴².

Yllämainitusta huolimatta Gestapo tai Stasi eivät olisi kyenneet toimimaan ilman kansalaisten aktiivista tukea. Ne motiivit mitkä saivat ihmiset yhteistoimintaan salaisen poliisin kanssa edustivat usein ihmisluonteen kielteisempiä puolia – kaunaisuutta, kostonhimoa, halua edistää omaa etuaan puukottamalla muita selkään. Vaikka totalitarismiin pyrkivät yhteiskunnat esittävät itsensä teinä utopiaan ja pyrkivät pitämään enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi huolta kansalaistensa materiaalisesta hyvinvoinnista, turvallisuudentunnetta ne eivät luoneet vaan pikemminkin pyrkivät aktiivisesti pitämään kansalaiset pelon vallassa ja hyödyntämään heidän inhimillisiä heikkouksiaan. Niin Gestapo kuin Stasikin toteuttivat samaa tehtävää: kansan pakottamista tiettyyn, utopistisen ideologian määrittämään muottiin. Kuten esseen alussa totesin, olivat natsismi ja kommunismi ideologioina vastakkaiset, mutta niiden tueksi ja turvaksi luotujen salaisten poliisiorganisaatioiden funktiot olivat samankaltaiset. 

Kirjallisuus

Arendt, Hannah (1958), The Origins of Totalitarianism. Penguin Classics, London, United Kingdom 2017.

Bruce, Gary (2010), The Firm - The Inside Story of the Stasi. Oxford University Press, Oxford, United Kingdom 2012.

Funder, Anna (2003), Stasiland - Stories from Behind the Berlin Wall. Granta Publications, London, United Kingdom 2003.

Koehler, John O. (1999), Stasi – The Untold Story of the East German Secret Police. Westview Press, Boulder, Co., United States 1999.

McDonough, Frank (2015), Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Gestapo – The Myth and Reality of Hitler's Secret Police suomentanut Mari Janatuinen. Atena Kustannus 2015.

1Bruce 2010, 140.

2Saksalaisen historioitsijan Klaus-Dietmar Henken mukaan Natsi-Saksa ja DDR eivät diktatuureina ole suoraan rinnastettavissa toisiinsa. Siinä missä Natsi-Saksa oli messiaanisen johtajahahmon johtama, oli DDR byrokraattinen diktatuuri. Bruce 2010, 10. Ylimmässä asemassa DDR:ssä oli sen kommunistinen valtapuolue SED (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands), jota marxismileninismin oppien mukaan pidettiin erehtymättömänä: Die Partei ist immer Recht – samalla tavoin kuin natsipropaganda esitti Führerin kaitselmuksen valitsemana erehtymättömänä johtajana: Der Führer ist immer Recht.

3Arendt 1958, 549-550.

4McDonough 2015. 26-27.

5Koehler 1999, 52.

6Arendt 1958, 551-552.

7Arendt 1958, 554-556.

8Bruce 2010, 112.

9McDonough 2015, 21-23.

10McDonough 2015, 31-32.

11McDonough 2015, 34-36.

12McDonough 2015, 40-48.

13McDonough 2015, 51-52.

14McDonough 2015, 54-55.

15Koehler 1999, 55.

16Koehler 1999, 50-55.

17Koehler 1999, 58-63.

18McDonough 2015, 57.

19Koehler 1999, 8.

20Koehler 1999, 9.

21McDonough 2015, 58-60.

22McDonough 2015, 66-67.

23Bruce 2010, 34.

24Koehler 1999, 145.

25Koehler 1999, 33-48.

26Bruce 2010. 36-38.

27Arendt 1958, 598-600.

28Koehler 1999, 142-143.

29McDonough 2015, 58.

30McDonough 2015, 77-78.

31McDonough 2015, 104-105.

32McDonough 2015, 187-188.

33Bruce 2010, 8.

34Koehler 1999, 144.

35Koehler 1999, 9.

36Bruce 2010, 130-131.

37McDonough 2015, 57-58.

38Koehler 1999, 8.

39McDonough 2015, 153.

40McDonough 2015, 153, 161.

41Funder 2003, 200-201.

42Arendt 1958, 610.