Fasismin historiasta 1800-luvun lopulta 1920-luvulle

Johdanto

Yhdysvaltalaisen historioitsijan ja politiikantutkijan Robert O. Paxtonin mukaan fasismi oli 20. vuosisadan merkittävin poliittinen innovaatio, ja syynä suureen osaan sen kauheuksista. Muut läntisen kulttuurin merkittävät poliittiset aatteet – konservatismi, liberalismi ja sosialismi – olivat saavuttaneet kypsyyden 1700-luvun lopun ja 1800-luvun puolivälin välisellä ajanjaksolla, mutta fasismi oli vielä 1890-luvulla täysin kuvitelmatonta.¹ Paradoksaalista kyllä, maailmansotien välissä vaikuttanut kiihkonationalistinen ja kansallista identiteettiä korostava fasismi oli paneurooppalainen, ellei jopa globaali ilmiö. Tässä esseessä tarkastelen fasismin luonnetta, sen aatteellisia lähtökohtia ja laukaisevia tekijöitä. Esseen lähde- ja tutkimuskirjallisuutena olen käyttänyt Roger Griffinin toimittamaa kokelmateosta Oxford Readers: Fascism, Robert O. Paxtonin kirjoittamaa tutkimusta The Anatomy of Fascism ja Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen yhdessä kirjoittamaa teosta Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet. Sana fasismi tarkoittaa tässä esseessä geneeristä fasismia, tietynlaista fasismin kansallisista erityispiirteistä riisuttua arkkityyppiä.

Mitä fasismi on?

Fasismia on poliittisena aatteena todella vaikeaa asettaa perinteiselle oikeisto-vasemmisto -akselille. Aatteelle nimen antanut, ensimmäinen menestyksekäs fasistipoliitikko Benito Mussolini oli oli erotettu Italian sosialistipuolueesta koska oli kiihkeästi kannattanut Italian osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Fasistien vastaus kysymykseen oikeisto-vasemmisto -jaottelusta oli se, että he ylittävät kyseiset vanhentuneet jakolinjat yhdistäen kansakunnan.² Sana fasismi pohjautuu italian kielen sanaan fascio, mikä tarkoittaa vitsakimppua ja kuvaannollisemmin liittoa. Virallisesti puhtaan fasismin syntymähetki oli 23.3. 1919 jolloin noin 100 ihmistä kokoontui Benito Mussolinin johdolla Milanon piazza San Sepolcrolle julistaen ”sodan sosialismille, koska se vastusti nationalismia”³.

Oxford Brookes Universityn modernin historian professorin Roger Griffinin määritelmän mukaan fasismi on poliittisen ideologian laji, jonka myyttinen ydin sen eri muodoissa on populistisen äärinationalismin palingeneettinen muoto⁴. Griffinin määritelmä paljastaa kaksi keskeistä seikkaa. Ensiksikin se kertoo mikä fasismin tavoite on – palingenesis eli kansallinen uudelleensyntyminen. Toiseksi se kertoo että fasismi ei perustu mihinkään selkeästi ilmaistuihin ideologisiin periaatteisiin. Tämä tekee fasismista hyvin elastisen, eri olosuhteisiin sopeutuvan aatteen. Paxton onkin todennut, että eri maiden fasistiset liikkeet valitsivat retoriikalleen tarpeellisen symboliikan aina oman kansakuntansa kulttuurisesta repertuaarista. Esimerkiksi viikinkisymboliikka mikä innosti norjalaisia ja saksalaisia fasisteja olisi vaikuttanut naurettavalta italialaisista fascisteista, jotka hakivat innoitusta Rooman valtakunnan loistosta.⁵

Mikä sitten on fasismin universaali myyttinen ydin? Rationalistisesti pohdittavien tekijöiden sijaan kyseessä on tunnemaisema. Sen mukaan historia on mustavalkoista kamppailua hyvän ja pahan, puhtaan ja rappeutuneen välillä, kansakunnan ollessa näiden pahojen voimien uhri. Pahoja, kansakuntaa heikentäviä voimia ovat poliittiset puolueet, yhteiskuntaluokkien väliset jännitteet, valtavirtaan sulautumattomat vähemmistöt, kapitalistit ja rationalismia korostavat intellektuellit.⁶ Yhteiskunnallisesta kriisitilasta tulee syntymään uusi uljaampi yhteiskunta, visio kansanyhteisöstä joka tulisi puhdistettuna nousemaan vanhan, rappeutuneen valtiollisen järjestelmän raunioista. Fasistisen näkemyksen mukaan kansakunta on organismin kaltainen entiteetti, joka voi rappeutua ja uudistua ja jolla on jaettu kollektiivinen psyyke ja kohtalo. Yksilön velvollisuus on omistaa ja tarvittaessa uhrata elämänsä kamppailulle kansankuntaa uhkaavia voimia vastaan ja auttaa sitä uudelleen kohti suuruutta ja kunniaa. Fasistit uskoivat elävänsä historiallisena murrosaikana, jolloin kansallinen rappeutuneisuus johtaisi heidän, valittujen, aikaansaamaan kansalliseen uudelleensyntymään ja täysin uuden, egoismista ja materialismista vapautuneen ihmistyypin syntymiseen.⁷

Vaikka eri maiden fasistiset liikkeet erosivat paljonkin toisistaan historiallisten ja kulttuuristen syiden vuoksi, oli niillä Griffinin mukaan kymmenen yhdistävää tekijää, jotka muodostavat geneerisen fasismin rakennuspalikat.

1. Fasismi on antiliberalistista. Pluralismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisoikeudet ja vallanjako-oppi ovat kaikki fasismin herooisen taisteluopin ja yksimielisyysvaatimuksen vastaisia. Vaikka fasismi pyrkii edustuksellisen demokratian lakkauttamiseen, voivat fasistit taktisista syistä teeskennellä olevansa parlamentarismin kannattajia.
2. Fasismi on konservatismin vastaista. Fasismin pyrkimys kansallisen uudelleenheräämisen kautta luoda uusi järjestys, ei palata vanhaan. Tätä fasismin radikaalin vallankumouksellista luonnetta on hämärtänyt se, että pyrkiessään valtaan maailmansotien välisenä aikana olivat fasistit päästäkseen valtaan yleensä pakotetut liittoutumaan perinteisten konservatiivisten voimien (kirkko, teollisuusjohtajat, armeija) kanssa. Konservatiiveja yhteistoimintaan fasistien kanssa ajoi yhteisiksi mielletyt viholliset kuten vasemmistolainen työväenliike.
3. Fasismi toimii usein karismaattisena poliittisena liikkeenä. Fasistit pyrkivät luomaan hurmahenkisen joukkoliikkeen muuttumatta koskaan tavanomaiseksi puolueeksi – vrt. Lapuan liikkeen seuraaja Isänmaallinen Kansanliike. Usein – mutta ei välttämättä aina – karismaattiseen liikkeeseen kuuluu olennaisesti johtajakultti. Valtaan päässeet fasistiset liikkeet säilyttivät kansanjoukkoja mobilisoivat toimintamuodot, kuten Nürnbergin puoluepäivät. Karismaattiseen poliittiseen liikkeeseen liittyy liikkeen omien symboleiden (kuten hakaristilippu) levittäminen niin että syntyy vaikutelma sen ja sitä kautta liikkeen olevan kaikkialla.
4. Fasismi on irrationalistista. Fasismi ei pyri vetoamaan yksilöön rationaalisin argumentein, vaan tunnetasolla motivoida uskomusten, myyttien ja symbolien kautta herooiseen toimintaan kansakunnan, johtajan tai rodun puolesta.
5. Fasismin ”sosialismi”. Vaikka fasismi hylkää kategorisesti marxismiin kuuluvan internationalismin ja materialismin, on sen pyrkimyksenä kansallisen uudelleensyntymän kautta yhteiskunta, jossa yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat, kapitalistinen taloudellinen riisto ja perinteiset hierarkiat ovat lakanneet olemasta.
6. Fasismin kytkös totalitarismiin. Fasisti on periaatteessa utopisti, joka uskoo että homogeeninen, tarkkaan järjestetty kansanyhteisö olisi täydellinen ratkaisu kaikkiin modernin yhteiskunnan ongelmiin. Tämän toteuttamiseksi fasistit ovat valmiina brutaalien indoktrinaatio- ja terrorijärjestelmien pystyttämiseen.
7. Fasismin heterogeeninen kannatuspohja. Periaatteessa geneerinen fasismi voi saada kannattajan kenestä tahansa yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Syyt siihen, miksi keskiluokan edustajat muodostivat enemmistön italialaisen fascismin tai saksalaisen kansallissosialismin kannattajista johtui pikemminkin näitten maitten sosiopoliittisista olosuhteista kuin keskiluokan eetoksen erityisestä yhteensopivuudesta fasistisen ajattelun kanssa.
8. Fasismi ja rasismi. Jo lähtökohdiltaan fasismi on rasistista, sillä kaikki kiihkonationalistiset aatteet oman kansakuntansa erinomaisuutta korostaessaan arvottavat muut kansakunnat sitä alempiarvoisiksi. Fasistinen kiihkonationalismi ei kuitenkaan välttämättä ole sosiaalidarvinistista tai rotuoppeihin perustuvaa. Fasismi kuitenkin omaksuu jo yhteiskunnassa olevia ennakkoluuloja – antisemitismi, suomalaisten ryssäviha – itseensä liittäen ne osaksi narratiiviaan yhteiskunnallisesta rappiotilasta.
9. Fasismi on internationalistista. Vaikka fasismi korostaa oman kansakunnan ainutkertaisuutta ja ylivertaisuutta, kykenee se – täydellisestä ristiriitaisuudesta huolimatta – muodostamaan yhteyksiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sen eri maissa olevien kannattajien välille. Euroopassa tämä voi muodostaa käsityksen yhteisestä taistelusta eurooppalaisen isänmaan puolesta vaikkapa itäisen bolsevismin muodostamaa uhkaa vastaan.
10. Fasismin eklektismi. Muodostuessaan jossain maassa fasistinen liike voi omaksua keskenään ristiriitaisia ideoita, teorioita ja käytänteitä niin oikealta kuin vasemmaltakin. Ainoa konkreettinen ja pysyvä elementti fasistisessa ideologiassa on myytti kansallisesta uudelleensyntymisestä.⁸

Edelläolevasta huomaa, että fasistinen eetos oli hyvin eri kansallisiin kulttuureihin muokattavissa oleva. Merkillepantavaa fasismissa ei ole se minkä puolesta se on vaan mitä kaikkea se pitää vihollisinaan. Tunnepohjaisena torjuntareaktiona fasismi hylkää koko vallitsevan sosiopoliittisen status quon. Joukkoliikkeenä se on ennen kaikkea anomian kääntämistä tarmokkaaksi toimintaenergiaksi. Tämä anomia oli pitkälti syntynyt ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta, mihin tuonnempana palataan.

Poliittisen kentän muovautuminen fasismin mahdollistavaksi

Kuten esseen alussa todettiin ilmaantui fasismi myöhään poliittiselle kentälle. Kyetäkseen muodostumaan yleisten poliittisten olosuhteiden tuli kehittyä sellaisiksi jossa fasismi olisi ylipäätään mahdollinen. Yksi keskeinen ennakkoehto oli joukkopolitiikan olemassaolo. Joukkoliikkeenä fasismin teki mahdolliseksi se seikka, että kansalaiset olivat tulleet osallisiksi politiikkaan. 1800-luvun mittaan niin konservatiivit kuin osa liberaaleistakin olivat pyrkineet rajoittamaan äänioikeutta varallisuus- ja koulutustason mukaan. Kuitenkin 1800-luvun puolivälin jälkeen kaksi rohkeaa autoritaarista hallitsijaa, Ranskan silloinen presidentti Louis Napoleon (sittemmin keisari Napoleon III) ja vasta muodostetun Saksan keisarikunnan valtakunnankansleri Otto von Bismarck ottivat käyttöön laajan äänioikeuden 1850- ja 1870-luvuilla. Yksinkertaisin populistisin iskulausein Napoleon ja Bismarck onnistuivat ohjailemaan äänestäjäkuntaa.⁹ Napoleonin ja Bismarckin äänestäjäkunnan radikaali laajentaminen oli oppikirjaesimerkki macchiavellimäisestä politiikanteosta missä ruhtinas pyrkii heikentämään aateliston vaikutusvaltaa kosiskelemalla kansaa. Näin ollen massojen poliittinen mobilisointi vahvisti autoritaarista hallintoa. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä olivat konservatiivit joutuneet hyväksymään sen tosiseikan, ettei kansanjoukkoja voida enää pitää polittiseen järjestelmään osallistumisen ulkopuolella. Muutoksen hyväksymistä helpotti se, että jatkuvasti kasvava keskiluokka liittyi suurin joukoin kannattamaan konservatiiveja. Tärkeä tekijä siinä kehityksessä oli voimistuva sosialististen työväenliike ja sen puolueet.¹⁰

Myöskin 1800-luvun radikaaleimman poliittisen ideologian, sosialismin, tuli saavuttaa tietty maturiteetti ja päästä käyttämään valtaa ennen kuin fasismille oli tilaa. Vuoteen 1914 tullessa osa perinteisistä sosialistien kannattajista olivat pettyneet parlamentaarisen sosialismin tekemiin kompromisseihin. Eritoten osallistumista porvarillisten puolueiden kanssa koalitiohallituksiin pidettiin raskauttavana. Sodan jälkeen etsiessään jotain tinkimättömän vallankumouksellista aatetta he löysivät bolsevismin – tai fasismin. Bolsevismin valtaannousu Venäjällä ja sen maailmanvallankumoukselliset pyrkimykset järkyttivät perinjuurin Euroopan maiden konservatiiveja ja liberaaleja, mikä sai etsimään jonkinlaista vastavoimaa sen muodostamalle uhalle.¹¹

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Eurooppa oli päätynyt eripuraisempaan tilaan kuin ennen sotaa. Itävalta-Unkarin ja Venäjän imperiumien jäänteistä luodut uudet valtiot – Unkari, Puola ja Tsekkoslovakia – omasivat jokainen merkittäviä kansallisia vähemmistöjä. Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin idealistinen ajatus kansojen itsemääräämisoikeudesta ei toteutunut. Kolme suurta visiota maailmanjärjestyksestä – liberalismi, konservatismi ja kommunismi – kamppailivat vaikutusvallasta Euroopassa. Yksikään näistä visioista ei saavuttanut hegemoniaa. Wilsonilaisen liberalismin toiveet eivät toteutuneet, paluuta vanhaan ei enää ollut ja kommunistien yritykset levittää vallankumous Venäjän ulkopuolelle murskattiin väkivalloin. Yllämainitun kolmen vision epäonnistuminen raivasi tilan neljännelle – fasismille.¹²

Fasismin aatteelliset rakennuspalikat

Synkreettisenä oppina lainaili fasismi ideologisia vaikutteita monista 1800-luvun virtauksista. Silvennoinen, Tikka ja Roselius esittävät huomion, että vaikka fasismi tuli tunnetuksi nimenomaan kommunismin vannoutuneena vastustajana, olivat sen aatteelliset juuret liberalismia vastustamaan nousseessa liikkeessä. Liberalismin aatteellinen ja polittinen ydin syntyi kapitalismin kehityksen myötä kasvaneen porvarissäädyn intresseistä. Taloudellinen vapaus oli liberalismin avainteema minkä toteuttaminen vaati myös poliittisia uudistuksia. Taloudellinen vapaus vaati myös kansalaisten vapautta – ja vapaus edellytti kansalaisten yhtäläisiä oikeuksia, tasa-arvoa.¹³ Liberalistinen individualismi ja yksilöiden välinen taloudellinen kilpailu herätti pelkoja yhteisön murentumisesta. Englantilainen poleemikko Thomas Carlyle – historian suurmiesteorian muotoilija – näki ratkaisun militaristisessa hyvinvointidiktatuurissa, jota johtaisivat pyyteettömät teollisuusjohtajat ja Oliver Cromwellin tai Fredrik Suuren kaltaiset luonnolliset johtajat. Saksan kansallissosialistit pitivätkin Carlyleä edelläkävijänään.¹⁴

Liberalismin voittokulkua Euroopassa ei kuitenkaan voitu estää tämän liittouduttua toisen 1800-luvun suuren aatteen, nationalismin eli kansallisuusaatteen kanssa. Nationalismin ihanteena olivat rodullisesti, kielellisesti, eettisesti ja kultuurisesti yhtenäisten kansojen asuttamat valtiot. Niillä, jotka eivät syystä tai toisesta sopeudu yhtenäisyyden ihanteeseen ei tule olla sijaa kansakunnan piirissä. Nationalistinen ihanne oli kuitenkin utopistinen, sillä ihanteen mukaisia kansallisvaltioita ei koskaan ollut olemassa. Näinollen nationalistinen eetos loi itse ristiriitaisuuden jonka ratkaisuna sitä pidettiin. Nationalistit ymmärsivät, että heidän tavoitteitteensa johtaisivat väistämättä konflikteihin muiden kansakuntien kanssa, niinpä sodasta itsestään tehtiin hyve. Aatteena nationalismi kuitenkin omaksuttiin kautta koko poliittisen kentän aina antiliberaaleista ja konservatiiveista sosialisteihin asti.¹⁵

Charles Darwinin serkun Francis Galtonin rotuteoriat eri kansakuntien ja etnisten ryhmien välisistä laadullisista eroista antoi vaikutteita nationalistiseen ajatteluun. Rotuteoriat antoivat (pseudo)tieteellisen oikeutuksen eurooppalaiselle ”ylemmälle rodulle” oikeuden hallita ”alempiarvoisia”, kannustaen eurooppalaisten valtojen 1800-luvun loppupuoliskon kolonialismia. Antiliberaalisessa ajattelussa aggressiivisesta tahdosta ja toiminnasta tuli itsessään hyveitä niiden linkittyessä ”rotujen” ja kansakuntien väliseen kamppailuun ylivallasta.¹⁶ Sosiaalidarvinistinen nationalismi oikeutti niin oman yhteisön sisäisen ”puhdistuksen” kuin myös aggression muita kansakuntia kohtaan.

Antiliberalismin, nationalismin ja sosiaalidarvinististen rotuoppien lisäksi fasismi lainaili yhteiskunnallisen rappeutumisen oppiinsa ajatuksia myös uusimmalta, vahvasti marxilaiselta sosialismilta vaikutteita saaneelta yhteiskuntatieteeltä, sosiologialta. Sosiologian isän, ranskalaisen Emilé Durkheimin mukaan yksilöiden elämä moderneissa kapitalistisissa yhteiskunnissa oli päämäärätöntä vaeltelua vailla päämäärää. Saksalainen sosiologi Friedrich Tönnies esitti että perinteiset, luonnolliset yhteisöt (Gemeinschaft) ovat korvautuneet modernin urbaanin ympäristön persoonattomilla ja eriyttävillä yhteisöillä (Gesellschaft). Tönniesin ajatukset toimivat innoituksena kansallissosialistien Volksgemeinschaft -ihanteeseen.¹⁷ Kansallissosialistisessa Volksgemeinschaftssa yhdistyy visio menneen ajan kaltaisesta ”luonnollisesta”, harmonisesta yhteisöstä ja rasistinen rotuoppi.

Ensimmäisen joukkopolitiikan aikakauden taloudellisen kriisin iskiessä 1880-luvulla ilmaantui ensimmäinen yksinkertaisia nationalistisia iskulauseita hyödyntävä demagogi, ranskalainen kenraali Georges Boulanger. Karismaattinen Boulanger keräsi suosiota laajoilta kansanjoukoilta, mutta tasavaltaisen hallinnon saadessa vihiä hänen vallankaappaushankkeistaan teki hän itsemurhan 1.4. 1889. Tähdenlennoksi osoittautunut boulangerismi kuitenkin osoitti karismaattisen hahmon ja populistisen nationalismin vetovoiman suuriin kansanjoukkoihin yhteiskunnallisen kriisin aikana.¹⁸ Tästä syystä Boulangeria voidaan pitää ennakkotapauksena maailmansodan jälkeisistä fasistijohtajista. Ne aatteelliset ja metodiset sirpaleet mistä fasismi muodostui olivat jo olemassa vuonna 1914. Niiden fuusioituminen omaksi selkeäksi kokonaisuudekseen vaati kuitenkin ensimmäisen maailmansodan mullistusta.

Viimeinen puuttuva palanen – ensimmäisen maailmansodan trauma

Kuten yllä todettiin, oli sotaa ihannoiva nationalistinen ajattelu saanut kannatusta kaikkien poliittisten liikkeiden keskuudessa. Antiliberaalit, kuten suomalainen Kyösti Wilkuna, pitivät sotaa keinona parantaa kansakuntia kalvavat sairaudet, kuten pasifismin, intellektuellismin ja liberalismin ”rähjäävät veljeys-vapaus-tasa-arvo-aatteet”¹⁹. Myös vallankumoukselliset italialaiset syndikalistit näkivät sodan yhteiskunnallisen – heidän kohdallaan nationalistis-sosialistisen – muutoksen mahdollistajana. Saadakseen Italian osallistumaan G sotaan liittoutuneiden puolella Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan perustivat nationalistiset syndikalistit lokakuussa 1914 järjestön Fascio Rivoluzinario d'Azione Interventista – vallankumouksellinen liitto sotaan liittymisen puolesta. Benito Mussolini oli yksi yhdistyksen johtomiehistä.²⁰ Lehtimiehenä tunnettu Mussolini oli sotaa edeltävänä vuosikymmenenä siirtynyt ideologisesti sosialismista nationalismin ja vallankumouksellisen sodan ihannoijaksi.²¹

Ensimmäinen maailmansota alkoi, kun paikallinen konflikti Balkanilla karkasti hallinnasta vetäen kaikki Euroopan suurvallat – Venäjän, Saksan, Itävalta-Unkarin, Ranskan ja Britannian – sotaan. Alkanut sota oli jotain ennenkokematonta – imperialismin kautta globaaliksi levinnyt, pitkäkestoinen konflikti jonka raakuus ja yhteiskunnille aiheuttamat rasitukset olivat mittaamattomia. Napoleonin sotien jälkeiset sodat Euroopassa olivat olleet yleensä lyhyitä, paikallisia konflikteja joiden vaikutukset muuhun yhteiskuntaan olivat vähäisiä. Ensimmäinen maailmansota oli totaalista sotaa, jossa sota muovasi ja määritti koko yhteiskuntaa. Kokonaisuutena ensimmäinen maailmansota oli pitkälti yhteiskuntia demoralisoiva kokemus. Vuosikausia kestänyt jatkuva nuorten miesten tappaminen asetti epäilyksenalaiseksi koko inhimillisen sivilisaation ja kehityksen. Samalla maailmansota opetti eurooppalaisille yhteiskunnille kuinka mobilisoida koko yhteiskunta palvelemaan jotain tiettyä tarvetta ja kuinka pyrkiä hallitsemaan julkista mielipidettä. Ilman että yksikään osapuoli olisi saavuttanut sitä voittoa minkä saavuttamiseksi kaikki voimat oli pinnistetty äärimmilleen, päättyi sota keskinäiseen uupumiseen ja pettymykseen. Vanhaan maailmaan ei ollut enää paluuta ja se minkälainen tulevaisuus olisi oli katkerien riitojen kohteena.²²

Maailmansodan totaalisesta, koko yhteiskunnan läpäisevästä luonteesta huolimatta olivat kokemuserot eturintamien sotilaiden ja kotirintaman siviilien välillä valtavia. Monet jotka selvisivät juoksuhautojen helvetistä tunsivat polttavaa vihaa poliitikkoja ja vallinnutta järjestelmää kohtaan joka oli lähettänyt heidät sinne. Monet veteraanit uskoivat että koska he olivat vuodattaneet verta maittensa puolesta olisivat he oikeutetumpia niitä.²³ Ensimmäisen maailmansodan kokemuksen keskeinen panos fasismin nousulle olikin myytti että rintamakokemus oli luonut herooisen, nuorekkaan, yhteiskuntaluokattoman eliitin. Tämä eliitti sitten sodan jälkeen pyyhkäisisi pois vanhan, rappeutuneen järjestyksen.²⁴ Vielä sodan kestäessä joulukuussa 1917 Mussolini kirjoittikin lehdessään Il Popolo d'Italia kuinka sodan jälkeen lukemattomat veteraanit, tietoisina omista teoistaan tulisi muuttamaan yhteiskunnan tasapainoa²⁵.

Puolittaiseksi jäänyt voitto tai täydellinen häviö maailmansodassa aiheutti katkeruutta maailmansodan kokeneissa maissa. Saksassa lukemattomat veteraanit, heidän joukossaan korpraali Adolf Hitler, uskoivat tappion johtuneen demokraattisen poliitikkojen tekemästä tikarinpistosta armeijan selkään. Tikarinpistolegenda, Dolchstosslegende, kuvastaa sitä karkeaa laatueroa minkä rintamasukupolvi näki olevan herooisen ja uhrautuvan rintaman ja kieroilevan, omanvoitonpyyteisen kotirintaman välillä. Sotilaiden uhraus oli ollut turha, sillä kotirintaman petturit miehittivät nyt tasavallaksi muuttuneen Saksan johtoa. Veteraanien uhraukset pettäneet sisäiset viholliset allekirjoittivat myös Saksaa nöyryyttävän Versaillesin rauhansopimuksen. Vaikka Italia kuului maailmansodan voittajiin, oli sodan lopputulos silti pettymys italialaisille nationalisteille. Luvattuja palkintoja ei tullut. Fasistisen filosofin Gabriele D'Annunzion mukaan Italian voitto oli vittoria mutilata, tynkävoitto. Nationalistien kokema nöyryytys kääntyi hyökkäykseksi Saksan tavoin oletettuja vihollisia – demokraatteja, sosialisteja ja liberaalia tasavaltaa – kohtaan.²⁶ Aika oli kypsä uudelle, kansallista pelastusoppia saarnaavalle joukkoliikkeelle.

Massa ja johtajat

Katkeroituneet ensimmäisen maailmansodan veteraanit olivat keskeisessä roolissa fasististen liikkeiden synnyssä. Monet heistä olivat nuoria jotka maailmansodan jälkeisessä pessimismin ja katkeruuden tilassa innostuivat fasismin lupaamasta politiikanvastaisesta politiikasta. Sosialistisista tai porvarillisista luokkajakoon perustuneista puolueista poiketen pystyivät fasistit toteuttamaan lupauksen luokkarajat ylittävästä liikkeestä, mikä vetosi moniin.²⁷

Keskeisimmät fasistijohtajat olivat yleensä hahmoja joiden ei olisi missään muussa kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kaoottisessa tilanteessa kuvitella nousta merkittäviksi poliitikoiksi. Mussolini oli vallankumouksellisuuden vuoksi useaan otteeseen erotettu kansakoulunopettaja. Hitler oli epäonnistunut taidemaalari ja kiertolainen. Joseph Goebbels oli työtön kirjallisuuden tohtori. Hermann Göring oli ajalehtiva sotasankari. Heinrich Himmler oli lannoitusmyyjänä ja kanojenkasvattajana epäonnistunut agronomiopiskelija.²⁸

Kuten tämän esseen alussa totesin, perustuu fasismin kantava myytti pikemminkin tunteeseen kuin rationaaliseen harkintaan. Mitä nämä tunteet sitten ovat? Ne katkeruuden, kaunan, vihan ja aggression tunteet, jotka fasismissa saavat poliittisen toiminnan muodon. Ilman ensimmäisen maailmansodan demoralisoivaa vaikutusta se tuskin koskaan olisi noussut kansanjoukkoja mobilisoivaksi voimaksi syösten maailman toiseen, vielä tuhoisampaan maailmansotaan.

Toisen maailmansodan kauhuista huolimatta fasismi ei ole kuollut vaan se on suorittanut kuluneen viime vuosikymmenen aikana jopa jonkinlaisen comebackin. Katkerien sotaveteraanien sijasta 21. vuosisadan fasistinen ajattelu kukoistaa sosiaalisen median yhteisöissä, miesasialiikkeessä ja oikeistopopulistisien puolueiden nuorisojärjestöissä. Pelottavaa onkin, ettei 20. vuosisadan kauhuista välttämättä opittu mitään.

1Paxton 2004, 3.

2Paxton 2004, 11-12.

3Paxton 2004, 5.

4Griffin 1995, 4.

5Paxton 2004, 39-40.

6Paxton 2004, 40-41.

7Griffin 1995, 3-4.

8Griffin 1995, 4-8.

9Paxton 2004, 42-43.

10Paxton 2004, 43.

11Paxton 2004, 43-44.

12Paxton 2004, 30-32.

13Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, 33-34.

14Paxton 2004, 35.

15Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, 37-38, 40.

16Paxton 2004, 34.

17Paxton 2004, 35.

18Paxton 2004, 46-47.

19Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, 46.

20Paxton 2004, 4-5.

21Griffin 1995, 26-27.

22Paxton 2004, 28-29.

23Paxton 2004, 30.

24Griffin 1995, 28.

25Mussolini, Benito 1917, ”Trincerocrazia”, Il Popolo d'Italia 15.12. 1917. Griffin Roger (ed.), Oxford Readers: Fascism, 28-29.

26Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, 65-67.

27Paxton 2004, 50.

28Paxton 2004, 52.

Kirjallisuus

Griffin, Roger (ed.), Oxford Readers: Fascism. Oxford University Press, Oxford, United Kingdom 1995.

Paxton, Robert O., The Anatomy of Fascism. Penguin Books, London, United Kingdom 2004.

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo, Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet. Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 2016.